Mikko Rimmisen menestyksekästä Pussikaljaromaania on luonnehdittu Aki Kaurismäen Calamari Unionin (1985) kaltaiseksi reissukuvaukseksi. Suottako? Ehei. Kuten Rimmisen kirjassa ja tässä sen elokuvaversiossa, ryhmä miehiä yrittää päästä paikasta A paikkaan B. Vaikka matka ei ole pitkä, itse asiassa naurettavan lyhyt, jätkät suorittavat nopanpeluureissuaan kuin odysseukset.
Pussikaljaelokuvan tai -tarinan sankareiden kohdalla on muutaman promillen verran tymäkämpi tilanne kuin Calamarin Frankeilla: nopanpeluutaival ei ole mikään suunniteltu juttu. Se on päähänpisto, ohi lipuva ajatus, jonka perään Marsalkan (Nikkilä), Hennisen (Milonoff) ja Lihin (Rajamaa) krapulainen kolmikko havahtuu haromaan torkkujen ja seuraavan tuopin välissä. Tämän kolmikon kohdalla kylmä huurteinen ja lähes kosketusetäisyydellä olevat bikinibabet ovat suurempi autuus kuin mikään hien pintaan nostava toimenpide.
Pussikaljaromaanin ryöppyävänä virtaava kielellinen ilkamointi ja säihkyväsanaisuus ei ole ollut helppoa pakottaa elokuvan muotoon. Ongelmaisuus näkyy leffassa siinä, että hahmot puhuvat vuolaasti ja hyvin proosallisesti. Samaan aikaan kameratyöskentely elää kaurismäkeläistä liikkumattomuuden aikaa, tuomatta kuitenkaan katsojan silmien eteen kovin maalauksellisia näkymiä. Pikemminkin Pussikaljaelokuvan kohtaukset näyttävät siltä kuin joukko kyvykkäitä näyttelijöitä olisi jonakin kesäisenä sunnuntai-iltapäivänä päättänyt dokumentoida teatterikappaleensa harjoitukset. Kamera ei seuraa, se jököttää kuin paikalleen komennettu koira. Kieli on rönsyilevää mutta silti kankeaa, koska Rimmisen dialogin hurmaamina on päätetty mieluummin kertoa sanoin kuin teoin ja kuvin. Toisaalta se sopii Marsalkan, Hennisen ja Lihin kohdalla, koska nämä sällit kuitenkin mieluummin puhuvat kuin tekevät. Toisaalta se on elokuvadramaturgisesti amatöörimäistä.
Aika kaukana Pussikaljaelokuva on siitä visionäärisyydestä, jota esimerkiksi Kaisa Rastimon romaanifilmatisointi Säädyllinen murhenäytelmä (1998) edustaa. Mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Ville Jankeri on vasta uransa alussa, eikä Pussikaljaelokuva mikään totaalinen epäonnistuminen ole. Parhaimmillaan Rimmisen teksti välittyy elokuvan kautta niin hersyvänä, että se aiheuttaa spontaaneja tyrskähdyksiä. Osiinsa mainiosti muljahtavat näyttelijät notkuvat, läyhäävät ja urpoilevat kirjan hahmot eläviksi. Heidän karismansa, leffan lunki musiikkipuoli ja siisti leikkaus ovat niitä asioita, jotka pitävät Pussikaljaelokuvan mielekkäänä silloinkin, kun ote Rimmisen alkuperäisteoksen rentoon henkeen muuten katoaa. Se varmasti riittäisi Marsalkalle, Henniselle ja Lihillekin. Eihän kengän(kään) tarvitse olla mikään Manolo, kunhan se perustehtävänsä täyttää.
