Spider-Man – hämähäkkimies saapui elokuvateattereihin vuonna 2002 valtavan mediamyllyn avittamana. Ikävä kyllä elokuva ei ole missään tapauksessa kaiken sen hypetyksen arvoinen, vaan aivan perustason seikkailu.
Tobey Maguire onnistuu kasvamaan nörtistä Hämikseksi ja hoitaa hommansa ihan mukavasti, mutta Willem Dafoe ei säväytä pahiksena millään tasolla. Kirsten Dunstkaan ei ole parhaimmillaan. Kirstenin Mary Jane-hahmo jää nätiksi pelastettavaksi punapäätytöksi, joka roikkuu mukana etäällä katsojasta. Tästä on osaksi syyttäminen myös käsikirjoittajien suuntaan: ehkä jonkinlaista varmanpäälle pelaamista ja “kassamagneetti tästä tulee, sama mitä tehdään”-asennetta leijuu Hämiksen seittien seassa.
Hämähäkkimiehen vauhdikkaiden käänteiden seassa on hiukan romantiikkaa ja muutama pakollinen vitsi. Pari tuntia viuhahtaa ohitse nopeasti, mutta tyhjänoloisesti. Paljoa yli tusinatason viihteen ei kohota, varsinkaan jos leffateatterin tuomat edut tehostepuolella vähennetään pois. Onhan tässä sentään tuo kuulu suudelmakohtaus vesisateessa, ja hienoa liitelyä katujen yllä. Toivotaan, että kakkososaan ideaa olisi kehitetty pari astetta oikeaan suuntaan, ja älytty pudottaa Willem Dafoe pois kelkasta.
