Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch) loikkasi katolta ja vapaa pudotus äkkipysähtyi katuun. Sellainen sai John Watsonin (Martin Freeman) murheelliseksi ja siirtymään eteenpäin. Luonnollisesti koko “kuolema” oli pelkkä Mycroftin (Mark Gatiss) ja Molly Hooperin (Louise Brealey) avustuksella toteutettu taikatemppu ja kun temppu lakkasi olemasta tarpeellinen saattoi moderni Sherlock Holmes taas hoippua rouva Hudsonin (Una Stubbs) hallinnoiman Baker Street 221B:n asukiksi. Luvassa on jopa perhedraamaa kun Watson menee naimisiin Mary Morstanin (Amanda Abbington) kanssa ja Lestradekin (Rupert Graves) saa näyttää kykyjään sinnikkäänä jeparina ja tervejärkiselle liian iso ja vaarallinen kiristysjuttu on selvitettävä. Luonnollisesti kiristäjän juonessa oli heikkous mitä Holmes hyödyntää ja se heikkous ei vaadi älyä – se vaatii typeryyttä.
Kolmannella kaudellaan Uusi Sherlock jättää harmillisesti lattean maun kokonaisuudestaan. Holmesin paluu elävien kirjoihin estää terrori-iskun aloituksessa. Watsonin avioliiton aiheuttama muutos muodostaa rungon kauden keskikohdalle ja soppaan liittyy myös murhamysteeri. Kaksi juoneltaan perhekeskeisempää episodia ovat kuitenkin pelkkää lämmittelyä ja Moriarty (Andrew Scott) ja se nimetön taksia ajava sarjamurhaaja saavat vertaisensa Charles Magnussenista (Lars Mikkelsen) ja alle kahdessa minuutissa selviää että hän on Sherlock Holmesin vertainen muistamisen ja tietämisen suhteen ja viidessä minuutissa hän muistuttaa katsojille minne tämä Holmesin piirre (äly ja säälimätön deduktio) vie äärimmilleen vietynä. Holmes joutuu siis selvittämään Magnussenin kiristysvyyhtä ja tällä on tähtäimessä vielä suurempi saalis ja on keksinyt keinon sen kaappaamiseen.
Kolmannella kaudella näyttelijät ovat täydellisesti omaksuneet roolinsa ja kemian elävyydestä ei voi valittaa. Benedict Cumberbatch alleviivaa Holmesin sosiopaattisuutta parilla hyytävän huumorittomalla kommentilla ja maneerilla. On suorastaan helpottavaa huomata että kliinisen nerokas Sherlock Holmes voi joutua tilanteeseen mikä saa hänet hermostumaan ja epävarmaksi kyvyistään. Tämä Sherlock Holmes ei ole pelkkä sosiopaatti joka saa kiksinsä älyllisestä mittelystä vaan aito ja moraalisesti tunteva ihminen ja hän on oppinut ne läheisiltään. Hän on itse asiassa vielä vaarallisempi kuin aiemmin osatessaan manipuloinnin ja kieroilun. Martin Freeman on yhä se kallioisen luotettava jokamies joka ei tyydy oikeaan suoraan demonstroidessaan huolestumistaan – hän käyttää päätään ja paria muutakin. Edellisellä kaudella pelkkänä statistina resunnut Mark Gatiss pääsee syventämään Mycroftin traagisemmaksi hahmoksi joka älyllisestä ylivertaisuudestaan huolimatta on aiheesta kateellinen ja fyysisestä mitättömyydestään huolimatta pystyy toteuttamaan uhkauksensa. Amanda Abbington on hieman hössöttävä rouvashenkilö jonka rehellisen hyvä mieliala piristää synkeitäkin mieliä ja Una Stubbs yhä hallinnoi Baker Streetin asuntoa. Lars Mikkelsen ilmaantuu olemassaoloon kuin silmälasikäärme – petollisen laiskoin liikkein ja hänen myrkkynsä on äärimmäisen vaarallista. Mikkelsen tekee erinomaisen roistoroolin joka istuu sarjaan täydellisesti ja toimisi muuallakin erittäin. Magnussen on diabolinen nero jolla on paljon hienovaraista valtaa ja samalla kompastuu tämä nero omaan oveluuteensa mitä ei tue raaka lihas. Kyseessä on iso virhe mitä ei pidä paljastaa.
Kolmannen kauden koittaessa Uusi Sherlock säilyttää asemansa hyvin kirjoitettuna jännitysviihteenä ja siihen vielä lisätään uusia, mielenkiintoa lisääviä piirteitä. Harmillisesti nämä piirteet eivät ilmaannu tarpeeksi ajoissa tehdäkseen tästä kaudesta äärimmäisen ehdotonta klassikkomateriaalia. Se on pelkästään kolmas kausi modernin Sherlock Holmesin seikkailuja ja taso pysyy korkeana. Itse asiassa taso on kaikista epätasaisin, sillä junnaavien hetkien vastapainona on äärimmäisen hienoja hetkiä. Yhteenvetona kaksi hyvää episodia ja yksi erinomainen episodi. Se on heikommin kuin edellisillä kausilla, mutta korkeasta yleistasosta johtuen pienetkin heilahdukset huomaa.
