Suomen kallein elokuva on herättänyt monen katsojan silmissä jo niin suuret odotukset, että elokuvan viimein nähdessään joutuu väkisinkin pettymään. Timo Vuorensolan toinen ohjaustyö on visuaalisesti äärimmäisen näyttävä ja pärjää rapakon takaisille vastineilleen helposti, mutta juoni on valitettavan ohut eikä onnistu kannattelemaan edes 90-minuuttista elokuvaa.
Kuun pimeällä puolella piileskelevät natsit aikovat palata vihdoinkin Maahan johtajansa Klaus Adlerin (Götz Otto) ja tämän tulevan vaimon Renaten (Julia Dietze) johdolla. Sarah Palinia muistuttava umpityhmä sotahullu USA:n presidentti (Stephanie Paul) tajuaa nopeasti kuunatsien hyökkäyksen siivittävän hänet ennennäkemättömään vaalivoittoon, kunhan hän vain voittaa sodan.
Paperilla idea näyttää toimivalta ja hulvattoman hauskalta. Sitä valmis elokuva ei valitettavasti ole. Iron Skyn juoni tuntuu olevan kehittelyasteella, sillä se ei muutamia kohtauksia lukuunottamatta saavuta sitä anarkistista mustaa huumoria, jota tämänkaltainen elokuva kipeästi tarvitsisi. Satiiri ei sivalla alkuperäisiä kohteitaan tarpeeksi lujaa ja elokuvan loppupuolen pitkät Star Wars –tapaiset taistelukohtaukset vain uuvuttavat.
Elokuvan pelastukseksi nousevat mahtavat erikoistehosteet, jotka todistavat, että kyllä täällä Suomessakin osataan scifi-elokuvaa tehdä ja vielä suhteellisen pienellä budjetilla. Myöskään näyttelijäntyössä ei ole valittamista, sillä varsinkin Götz Otto ja Julia Dietze vetävät vaativat natsihahmonsa putkeen.
Selvästi kieli poskessa tehty Iron Sky luottaa liikaa alkuperäisideansa synnyttämään kihelmöintiin. Ehkä elokuva aukenee paremmin lapsuutensa Star Warsien ja Star Trekien parissa viettäneille, nyt se yrittää haukata liian suuren palan olemalla samaan aikaan suurta yleisöä miellyttävä sekä poliittista satiiria viljelevä yhteiskunnallisesti kantaaottava elokuva. Kuitenkaan Iron Skyta ei voi sanoa täydelliseksi pettymykseksi, sillä varsinkin elokuvan loppupuoli on sekä silmiä miellyttävää että hauskaa suomalaisen scifi-elokuvan taidonnäytettä.
