Renny Harlinin tähti ei enää nykyään loista kovin kirkkaana Hollykylässä. Siitä kertoo mm. Mindhunters-leffan saama tyly kohtelu teatterilevityksessä. Itse elokuva sen sijaan osoittautui mainettaan tehokkaammaksi trilleriksi. Visuaalipuoleltaan jopa kiitettäväksi.
Harmillista kyllä visuaalipuolen tykitys ja tiivistunnelmainen kamppailu kärsivät, kun vieno plagioinnin haju leviää loppupuolella katsojan sieraimiin. Kyllähän tuo oli tiedossa, että Mindhunters häikäilemättömästi noudattaa yhden maailmanhistorian jännittävimmän kirjan eli Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa -trillerin juonittelua, mutta että tällä tavalla. Mitenkään Christien kirjaa tai Rennyn movieta spoilaamatta on sanottava kiukun kasvaneen turhan tutun viimeisen vartin aikana.
Hommahan on se tuttu kuka kupsahtaa seuraavana juoksussa pahaa vastaan. Kasa FBI:n profiloijia tärisee vuoron perään autiolla saarella ja odottelee kuoleman viikatteen välähdystä. Selvää on se, että viikatetta käsittelee joku porukkaan kuuluva. Hmm, vai onko hän porukassa sittenkään… pitäisikö ulkopuolisen syyllisen mahdollisuus pitää hengissä, vaikka se sotiikin elokuvan perussääntöjä vastassa? No, jätetään se “salaisuudeksi”.
Näyttelijäpuolella ei suuria suorituksia kikkailla. Rennyn vakiomies LL Cool J pullistelee kovasti lihaksiaan, ja käsikirjoittajien kynät ovat taikoneet pääjannut/-leidit todella persoonallisiksi. jopa niin, että osa yleisöstä varmasti oksentelee vain kärjistyksen vuoksi. Murhaajan kellontarkat tappometodit saattavat pursuta herkimpien korvista ulos, ja taitaapa Drivenistä tuttu efektitiimi käydä töräyttelemässä huonoja efektejäänkin pariin otteeseen. Lienee turha sanoa, että aivan turhan innokkaasti.
Huolimatta edellä mainituista kliseen polkuja tallovista ratkaisuista Mindhunters toimii usealla tasolla. Tunnin kohdalla piti oikein ottaa tukevasti kiinni käsinojista, kun tappajan kellon tikitys kiihtyy. Ja ympäristö sopii aiheeseen, vaikka välillä mielessä käykin, että missäs se geenimanipuloitu superhai vaanii (suom. huom. mieleen tuli siis Deep Blue Sean miljöö).
Mindhunters pärjää vertailussa monelle jännärikollegalleen ja on yksi Rennyn parhaista leffoista. Ison R:n “surkeiden leffojen putki” vain vie sen arvostusta alaspäin, eikä mainontapuoleenkaan juuri satsattu (juuri siksi). Pikkunäppäryyttä hommasta ei puutu, eikä tuhottoman pitkäksi venynyt mokalistakaan pääse ärsyttämään suuremmin, ellei siihen keskity liiaksi. Että ihan perusleffan yläpuolella tässä taidetaan jopa olla. Pitäisikö nyt hakea Suomen lippu heilumaan?
