(Varoitus! Ensimmäinen kappale sisältää vain yleistä lätinää.) Huolimatta siitä, että itse Susan Sontag (arvostettu elokuva-alan tutkija ja arvostelija) on pitänyt Pier Paolo Pasolinia yhtenä Italian huomattavimmista elokuvantekijöistä sitten toisen maailmansodan. Tai että Pasolini piti itseään ennen kaikkea runoilijana. Tai että niin homoseksuaalina, kommunistina kuin ateistinakin tunnettu Pasolini tuli mätkityksi hengiltä jo 1975… En henkilökohtaisesti pidä häntä suurena taiteilijana, lähinnä vain keskivertoa parempana amatöörinä – ainakin jos vertailukohtana on esim. Federico Fellini.
Decamerone perustuu… Decameroneen. Giovanni Boccaccio (1313–1375) rustasi ammoin Decameroneksi tarinoita, joista osa perustui aikalaiskaskuihin ja kansankertomuksiin. Hänen Decameronessaan ruttoepidemialta eristäytyneet keskiajan veikkoset ja naikkoset viihdyttivät tarinoinnilla toisiaan. Osa jutuista oli nk. riettaita.
Pier Paolo Pasolinin näkemys Decameronen maailmasta on ilkikurinen. Ja likainen. Tuhmempikin Pasolini saisi olla, mutta jotenkin tämän elokuvan monista episodeista yksikään ei kovin paljoa jaksa hätkäyttää. Tai onhan se aika hurjaa, jos yksi mykkää teeskentelevä äijä tarjoaa lihan värinää kokonaiselle nunnaluostarille. Tai jos kaunis nainen pelastaa rakastajastaan pelkän pään. Kaikesta hälystä päätellen SALO (1975) on kuitenkin Pasolinin irstain ja yököttävin teos.
Keskiajan ihminen oli, kuten jotkin historiankirjoitukset antavat ymmärtää, perin kieroutunut. Oletettavasti joku tekee saman päätelmän nykyajan ihmisestä n. 500 vuoden kuluttua, luultavasti jo aiemminkin. Pasolini pitää uskonnon oman Decameronensa keskiajan ihmisistä kauempana kuin monet historiankirjat. Ratkaisu laimentaa näkemystä. Hassusti suora kuvaustapa (esim. huijattu miesturisti ja kukka) ja kertomusten hajanaisuus alkavat pitemmän päälle väsyttää. Niin myös se, ettei henkilöhahmojen motiiveista oikein saa otetta. Ikään kuin elokuvan ihmiset olisivat Pasolinin terraarioon sulkemia öttiäisiä, joiden toilailuja ei tarvitsekaan perusteellisesti ymmärtää. Tärkeämpää on vain katsoa ja nauttia Merlot del Venetoa oikein muotoillusta lasista. Pasolinin näyttelijät (sekä tietysti ohjaaja itse) ovat sentään asiaankuuluvan epämääräisen näköisiä. Mutta se ei paljoa auta.
