Paul Kersey (Charles Bronson) saa henkilökohtaisen motivaation alkaa laittamaan huumekauppiaita ruumissäkkiä täyttämään ja Nathan White (John P. Ryan) antaa hänelle resursseja ja myös nimiä jotka liittyvät asiaan. Kaksi eri liigaa, Ed Zachariaksen (Perry Lopez) johtama ja Romero-veljesten (Mike Moroff, Dan Ferro) johtama joutuvat ansaitulle tulilinjalle ja ruumisluku kasvaa hyvin nopeasti kahden tusinan ylitse, mutta joku aikoo kerätä potin. Cannon-perinteen mukaisesti pahis räjäytetään hajalle.
Globusin serkusten äksön-liukuhihna piti Bronsonatorin leivän syrjässä ja neljännessä osassaan [I]Väkivalta lopettaa vittuilun[/I]-saaga ottaa juonikuviossa askeleen kohti vakavampaa jännäriä, mutta toteutus ja meininki hakee lihaisuutensa kalkkuna-ranchilta. Lisäksi ohjauksesta vastaava J. Lee Thompson tietää että meiningin pitää alkaa heti ja niin myös tapahtuu. Kersey tappaa ohuesti henkilöityjä pahiksia kovaa tahtia ja välissä yritetään kursia juontakin kasaan. On siinä mukana yllätyskäännekin, mutta juoni ei todellakaan loista omalaatuisuudessa tai laadussa. Onneksi juoni ei ole tarpeellisin tekijä tässä genressä.
Buchinskyn akan poika Charles teki pitkän uran ja tässä vaiheessa hänen ei enää tarvinnut yrittää todistaa pätevyyttään, sillä se oli jo näytetty. Joka tapauksessa Bronsonator on ilkeällä tuulella ja tappaa pahikset lakonisesti pyssyllä. Sadistista virnettä ei nähdä, mikä kertoo sävyn olevan ryppyotsainen. Perry Lopez on kovaotteinen roisto joka ei ole typerys ja näkee että joku hyötyy sodasta. Mike Moroff ja Dan Ferro ovat duo joista toinen on älykäs ja toinen toimelias. John P. Ryan näyttää kaksi puolta roolissaan: hillityn ja yliampuvan. On siinä muitakin näyttelijöitä joita ei oikein huomaa, joskin tarkkasilmäinen bongaa Danny Trejon ja Mitch Pileggin sivurooleista.
Paul Kersey tappaa kokaiinikauppiaita ja mukana on muutamia hämmentävän herkullisia kalkkunahetkiä ja -dialogia, joten hupiarvo on kohdillaan. Se onkin hyvä, sillä käsikirjoitus on yritys olla vakava jännäri huumekaupasta.
