Jos ajatellaan sitä, kuinka iso nimi Sam Peckinpahista elokuvalle tuli, hänen ohjausdebyyttinsä on kovin vaisu tekele. Lähinnä sen voi katsoa olevan kivinen, rosoinen ja auttamattoman rajoitettu oppimatka elokuvaan.
Ilman mahdollisuutta käsikirjoituksen varsinaiseen muovaamiseen (jota muuten olisi tarvittu melkoisesti!) ja tuotantoon jo ilmeisen turhautuneena Peckinpah teki ilmeisesti kuitenkin sen, minkä rookiena pystyi. Eli puski päätänsä huonoksi lähtökohdaksi kutsuttua kivikkoa päin.
Monella tapaa Preerian laki voisi olla edes peruswestern, sellainen tutun turvallinen iltaseuralainen, ja oikeastaan sitä se kai yrittääkin olla. Mutta ongelma on siinä, että itse tarina on tylsä ja henkilöhahmot sieluttomia – oli sitten kyseessä keventäjäksi tai draamanluojaksi tavoiteltu hahmo-osanen. Kostomatkalla oleva vakava kalpeanaama (Keith) ampuu pankkiryöstäjiä vastaan tulittaessaan vahingossa hehkeän tanssijaleidin (O’Hara) pojan (!!!) ja lähtee mieli apeana neitosen ruumiskuljetustueksi.
Ja varsinainen apea ruumissaattomatka onkin kyseessä, säihkyvän O’Haran ollessa ainoa valopilkku preerian pölyissä. Mutta hänenkin osansa on olla vain avuton heikko neito keskellä antisankarilaumaa. Juuri peräkammarinpoikamaisen Keithin ja tämän kumppanusten tietyssä luuseriudessa, pahisinkkarien loputtomassa juoppoudessa ja hahmogallerian yleisessä anti-Wayne-menossa voisi piillä jokin hauska juoni, mutta sekin vitsi jää kokematta. Kunhan nyt tallustellaan halki inkkaripinkkarien ja vastoinkäymisten.
Preerian lakia on hankala suositella kenellekään minkään muun takia kuin että se on osa Rautaristin ja Villin joukon ohjanneen miekkosen filmografiaa. Sivistystä siis, vaikkakin vielä kompastelevaa sellaista.
