Truffaut pystyy aina tiivistämään melodramaattiset aiheensa helposti ymmärrettävään muotoon, josta saadaan luonnollisesti esille hahmojen sisäiset motiivit. Ranskan uuden aallon vaikutusvaltaisimpiin kuuluva ohjaaja suosii tyylissään näyttää hahmot ja niiden ympäristö nopeilla leikkauksilla, joilla tuodaan hahmojen harhateille ajautuminen katsojan nähtäväksi ihailtavan konstailemattomasti.
Truffaut luo jännitettä ja kiihdyttää sitä äärimmilleen aivan uskottavista ja tosielämässä harmillisen yleisistä tilanteista. Useissa ohjaajan elokuvissa se, mitä tapahtuu ei ole yksinkertaista todellisuuspakoilua, vaan palanen meidän jokaisen elämää.
Juonen kiintopisteeksi on otettu lehtori Pierre Lachenay, joka on naimisissa mutta ihastuu nuoreen lentoemäntään erään työmatkansa yhteydessä. Pierre alkaa uppoutua nuoren naisen houkutukseen yhä syvemmälle ja ottaa tämä mukaan matkalle. Tarina pääsee siis pikaisesti vauhtiin syöstessään päävaikuttajansa tunnemyrskyjen murskaavaan ristiaallokkoon.
Pehmeässä ihossa on kaiken esteettä allensa jyräävänä voimana se kaikkein hankalimmin käsiteltävä, eli rakkaus. Truffaut todistaakin päättäväisellä varmuudella tämän ihmiskunnan suurimman arvoituksen olevan tuhoisampi kuin mikään käsissä pideltävä fyysinen ase. Aseiden käyttöhän on tunteiden purkautumisessa käytettävänä välineenä ainoastaan seurausta sosiaalisesta ahdistuksesta, mikä on asekulttuurin täyttämässä kotimaassamme syytä pitää tiukasti mielessä.
Viattoman kristilliseen tyyliin Truffaut todistelee aidon rakkauden tarpeellisuuden ihmiselämässä. Pelkistetysti sanottuna ohjaaja todistelee, että se ensimmäinenkin epäilyttävä viettelys on äärimmäisen kannattavaa jättää kokonaan välistä.
Truffaut kuorii säntillisesti etenevässä kolmiodraamassa kaiken oleellisen esiin arkirealistisen tylyin keinoin eräästä suhteesta, joka alkoi loppuamaan heti alkaessaan, kohtalon armottomien kourien temmatessa kaiken tärkeän mukanansa.
