Poika, uskollinen lemmikkikoira ja lapsuuden ikimuistoiset hetket on suosittu ja varmasti yleisöön uppoava aihe, johon viihdeteollisuus tykkää tarttua aina säännöllisin väliajoin. Näissä tarinoissa on paljon laskelmointia takana, koska tiedetään, että ne koskettavat monia katsojia. Meille on tarjottu Lassieta, Air Budia, Roita, Beethovenia ja monia muita ihastuttavan rohkeita hännänheiluttajia. Tällä kertaa tassua meille tarjoaa terrieri nimeltä Skip.
Eletään vuotta 1942 ja Euroopassa käydään sotaa. Pieni Yazoon kaupunki Yhdysvaltojen eteläosassa joutuu kantamaan oman taakkansa maailman tapahtumista, kun nuoret miehet värväytyvät armeijaan ja onnettomimmat palaavat puupalttoossa takaisin. Willie Morrisia (Muniz) eivät sotauutiset vielä hetkauta, vaan hän elää autuaan onnellisesti lapsuusvuosiaan. Tai oikeastaan niin onnellisesti kuin se ilman koiraa on mahdollista. Willien isä (Bacon) on lievästi katkeroitunut menetettyään rintamalla toisen jalkansa. Hän ei ole kovin innostunut koiranhankintapuheista. Itse asiassa jos se olisi vain hänestä kiinni, niin Willie ei koskaan saisi omaa koiraa. Willien Äiti (Lane) on kuitenkin poikansa puolella ja on päättänyt, että koira saa tulla taloon. Näin ollen Willien suurin toive toteutuu, kun hän saa Skipin syntymäpäivälahjaksi. Tämä syntymäpäivälahja tuo paljon iloa ja uusia seikkailuja Willien elämään. Sillä on myös lähtemätön vaikutus hänen kasvuunsa aikuiseksi.
Koirani Skipin ajankuva on onnistunut. Elokuvan 40-luku on viehättävästi rakennettu ja saa haikailemaan menneen maailman perään. Perheidyllin kuvauksena tämä on peräti loistava. Tuntuukin näin jälki käteen käsittämättömältä, että näin harmonisella aikakaudella koettiin ihmiskuntamme synkimmät hetket. Tässä elokuvassa sotatapahtumat ovat etäällä ja tilaa annetaan vahvemmalle ja rakentavammalle teemalle eli lapsuudelle. Tarina on lämminhenkinen ja viihdyttävä, vaikka kaatuukin joissain kohdin turhaan imelyyteen ja pateettisuuteen. Aivan lopussa nähtävä elokuvan päätöslause menee sokerisuudessaan jo ällöttävän puolelle.
Näyttelijöistä parhaiten onnistuu koira, jolla on temput hallussa. Kevin Bacon säestää hyvin ja tekee takuuvarman ja hillityn suorituksen tiukkana, mutta rakastavana isänä. Diane Lane hymyilee elokuvan aurinkoisesti läpi, eikä ainakaan laske elokuvan tasoa. Päänäyttelijä Frankie Muniz on porukan heikoin lenkki. Hänen suorituksensa ei ole missään nimessä pohjanoteeraus, mutta olemuksesta paistaa läpi jonkinlaisia omahyväisyyden elkeitä, jotka häiritsivät ainakin minua. Munizin heikkoutena on myös rajoittunut kyky käyttää kasvojen ilmeitä. Tämä näkyy siten, että hän on aina tietyllä lailla iloisen näköinen tai tietyllä tavalla surullisen näköinen. Tunnetilojen eri vivahteita hänestä on vaikea nähdä. Lapsinäyttelijälle antaa tietysti helposti anteeksi tällaiset pienet puutteet. Toinen juttu mikä Munizissa minua häiritsee, on se, että hän tuo jostain syystä mieleeni sen rumpua paukuttavan pojan elokuvasta Peltirumpu.
Koirani Skip perustuu novelliin, jonka kirjoittaja on kehitellyt tarinan omien kokemustensa pohjalta. Miellyttävää onkin ajatella, että sadulta tuntuva kokonaisuus voisi olla totta. Rakkaan koiransa jo menettäneille tämä elokuva toimii takuuvarmasti, koska koiran merkitys perheenjäsenenä ja ikuisena ystävänä on oivallettu tässä elokuvassa hienosti.
nimimerkki: mauge
