1980-luvulla toimintaelokuvissa roistot tulivat hyvin usein Lähi-Idästä tahi Neuvostoliitosta, ja sankarin roolia veti usein joko poliisi tai sotilas. Tässäkin mielessä Charles Bronsonin legendaaristakin legendaarisempi Death Wish-elokuvasarja poikkeaa muista vastaavista; Kolmessa ensimmäisessä elokuvassa Bronson niittasi raiskaajia, ryöstäjiä, varkaita ja muita ns. pikkunilkkejä, puolusti tavallisten kansalaisten oikeuksia ja pyrki siivoamaan kaupunkien kadut kuonasta. Viiksivallun itsensä lisäksi kolmen ensimmäisen elokuvan loistavuudesta on kittäminen Bronsonin luotto-ohjaaja Michael Winneriä, joka aiheeseensa uskoen, intohimoisesti ja ammattitaitoisesti piti kaksi ensimmäistä elokuvaa kasassa, marssitti kankaalle koko joukon realistisia väkivaltaisuuksia, älykästä yhteiskuntakritiikkiä ja hienoa elokuvataidetta. Kolmosta tehtäessä Winner totesi jo sanoneensa kaiken tärkeän ja poliittisen kahdessa ensimmäisessä elokuvassa, niinpä hän kuvasi kolmosesta “vain” nihilistisen, brutaalin ja viihteellisen b-väkivaltapätkän Bronsonin faneille, saaden aikaan erään kaikkien aikojen viihdyttävimmistä ja mielenkiintoisimmista elokuvista, sekä oman suosikkinsa Death Wish-sarjasta.
Kovana Death Wish-sarjan ja Bronsonin fanina meikäläistä hieman pelotti tarttua neljänteen osaan. Tiesinhän, ettei ohjaajan pallilla enää häärinyt Michael Winner, ja että 1980-luvun loppu ei enää ollut Bronsonin kulta-aikaa, valmistuihan vain vuosi Death Wish nelosen jälkeen umpisurkea Messenger of Death. Kumpikin teos on ohjaaja J. Lee Thompsin, miehen mm. Navaronen tykkien ja alkuperäisen Cape Fearin takaa, käsialaa. Lisäksi Bronson nousisi kuulemma vihdoinkin järjestäytynyttä rikollisuutta, ei vain pahaisia katujengejä vastaan. Death Wish-sarjan leffoissa, varsinkin jatko-osissa, tärkeimmät asiat ovat aina olleet sydän ja fiilis, ja pelkäsin noiden kahden tärkeän osatekijän kadonneen Winnerin mukana kuin tuhka tuuleen. Tästäkin huolimatta oli ilmiselvää, että neljäskin osa piti piakkoin tarkastaa.
Tarkastus kannatti: Yllättäen J. Lee Thompson oli ilmeisesti innostunut kovasti ideasta saada tehdä Bronsonin kanssa jatko-osa näinkin kovatasoiseen sarjaan, ja suorastaan ylittänyt itsensä: Death Wish IV on hieno lenkki sarjassa, ja eräs Lee Thompsonin uran suurimmista helmistä, piesten jopa Cape Fearin. Thompsonin helmasynti oli aina se, että vaikka mies oli mestari rakentamaan jännitystä, ukko usein myös pitkitti lopetuksia, eikä osannut rytmittää filmejään oikein: Juuri kun jännitys on huipussaan, pitäisi toiminnan alkaa, mutta hups, eipä se alakaan. Tällä kertaa Thompson on kuitenkin ollut uskollinen Bronsonin tyylille, ja vaikka filmi näyttääkin enemmän J. Lee Thompsonin Death Wishiltä kuin Michael Winnerin Death Wishiltä, ovat perinteet silti kunniassa, vai mitä sanotte juonikuviosta:
Seitsemättäkymmennettä ikävuottaan lähestyvä Paul Kersey seurustelee onnellisesti noin kolmikymppisen, kauniin yksinhuoltajaäidin kanssa ja tekee täysin laillisia arkkitehdin hommia Los Angelesissa. Eräänä iltana Kerseyn tytärpuoli kuitenkin sniffaa liikaa kokaiinia, ja kuolee yliannostukseen. Pian eräs rikas ukko, jonka tytär koki saman kohtalon, tarjoutuu rahoittamaan Kerseyn kostoretken, ja tekee tälle jopa toimintasuunnitelman valmiiksi…
Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, Death Wish IV ei ole ihan elokuvahistorian suurin teos (ykkönen ja kolmonen ovat lähellä sitä!). Kyseessä on puhdas toimintafilmi, mutta erittäin, erittäin viihdyttävä sellainen. Lee Thompson on onnistunut pitämään paketin kasassa rönsyilemättä ollenkaan, toimintaa on mukana sopivasti ja se on erittäin tyylikkäästi kuvattua. Lisäksi 66-vuotias Bronson vetää jälleen häikäisevän tylyn roolin asenteella, ja edellisistä jatkiksista poiketen muutkin näyttelijät osaavat vaihteeksi asiansa. Kameratyöskentely kaikkine zoomauksineen toimii erinomaisesti, ja esimerkiksi “kalojenperkuukohtauksen” intensiiviselle leikkaukselle ja tappomeiningille täytyy myöntää hemmetin kovat pisteet.
-“Who the fuck are you?”-“Death.”
