Perttu Lepän elokuvissa on totuttu näkemään hauskasti murteella puhuvia sällejä, kivoja nuoria ihmisiä ja heidän arkeensa liittyviä ongelmia. 8 päivää ensi-iltaan on tässä mielessä taattua Leppää.
Kaunis ja osaava mutta sosiaalisia tilanteita kaihtava Vilma (Birn) on elokuvan keskiössä. Neitokainen on juuttunut henkilökohtaisen tragedian jälkeen sellaiseen pelon seittiin, ettei paluuta entiseen elämään tunnu olevan. Vanha tuttu teatterimies (Martin) järjestää Vilmalle hommia kuiskaajana. Kun harjoiteltavan näytelmän naispäätähti (Kuustonen) teloo koipensa, sama mies tarjoaa Lauralle tilaisuutta nousta pois kuiskaajankopista. Ensi-ilta lähenee, vastanäyttelijänä toimiva hurmuri-Lauri (Leppilampi) hinkuu Lähikontaktia, eikä kukaan Vilman läheisistä, äidistä (hykerryttävän hauska Mäenpää) omituiseen goottipikkusiskoon (Kukkonen), tunnu uskovan Vilmaan. Kannustajia löytyykin sitten yllättäen muualta; tukea antavat lavastenainen BB (Knihtilä), Vilman pomo ja vanhan sohvakaluston mukana liikkuva poikajoukko (Helo, Lavikainen ja Hiekkanen).
8 päivää ensi-iltaan on pääpiirteittäin hyvin perinteinen draamakomedia, jossa ihastutaan, vihastutaan ja haetaan sopua. Leppä ei ole lähtenyt tekemään superviihdettä, vaan leffaa, jonka parissa katsoja voi tuntea viihtyvänsä ihan kivasti. Siinä sivussa hän on ottanut askeleen Markku Pölösen suuntaan ja käyttänyt ripauksen fantasiaa elokuvansa piristeeksi. Näin ollen esim. Lepän vakiokasvo Konsta Hiekkanen alias Jimi Pääkallo nähdään elokuvassa pelkkänä päänä. Heh-heh.
Lepällä on erinomainen taito saada näyttelijänsä, ainakin kaikki yli kuuden rivin roolia tekevät, vaikuttamaan hyviltä. 8 päivää ensi-iltaan vilisee sitä paitsi mukavia cameoita, kuten vaikkapa Stan Saanilan ja Minna ”Kumman kaa” Koskelan pistäytymiset. Elokuvan varsinainen ongelmakohta on kaiken takana häilyvä Vilman pelko. Sen katsominen käy pitemmän päälle tylsäksi, vaikka Birn osaakin eläytyä tilanteisiin uskottavasti. Lisäksi elokuvan genrelle tyypillinen juonikuvio latistaa tunnelmaa. Ehkä asioita olisi auttanut, jos tarina olisi kerrottu jakamatta sitä kahdeksan päivän paloiksi ja nostettu samalla fantasiapuolta vielä näkyvämmäksi. Mene ja tiedä. Tuskin kukaan nyt sentään täydellisesti pettyy tähänkään toteutustapaan. Kiitos kotimaisille näyttelijälahjakkuuksillemme.
