Perkins ohjaa debyyttinsä varman päälle. Loppu on äärettömän tyylikäs.

1.11.2004 01:32

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Alkuperäinen nimi:Psycho III
Valmistusvuosi:1986
Pituus:93 min

Norman on kaiken aiemmin koetun jälkeen ehdottomasti kunnossa, mutta kun äitimuori käskee ”hankkiutumaan eroon siitä häiritsevästä pikkuhuorasta”, voi siinä herkkä mieli järkkyä. Ainakin sen verran, että Psykon kolmas osa saadaan väännettyä kunnialla kokoon.

Ohjaajan tehtävät hoitaa yllättäen vanha vihasilmä eli Norman Batesin rooliin jämähtänyt Anthony Perkins. Montaa ohjausta herra ei enää ehtinyt tekemään, ennen kuin AIDS korjasi hänet rauhallisemmille vesille. Psykon perinteitä kunnioittaen Perkins ohjaa debyyttinsä varman päälle, tietoisena siitä, että aihe alkaa olla jo melko kulunut. Lisänä edellisiin osiin saadaan ainakin paikallinen urheilutapahtuma ja motellin väenpaljous, joka mahdollistaa useamman puukonheilautuksen.

Hitchcockin hidastempoisen piinan ollessa poissa, kolmososa tyytyy toteuttamaan saman veristen kohtausten ja shokeerausyritysten voimalla. Alastonkohtauksilla haeskellaan kai lisäyleisöä. Leffassa naistenkaatajan roolin vetävä Jeff Fahey tosin kieltäytyi omasta osuudestaan vastoin käsikirjoitusta, mutta mm. varsin mitättömän leffauran tehnyt Marie Cummins juoksentelee ruudulla pitkät tovit alastomana ennen kuin… niin, arvatkaapa mitä tapahtuu, jos juoksentelee alastomana Batesin motellin liepeillä.

Tuotannollisesti leffa kohtasi useita vastoinkäymisiä: Perkinsin yritykset saada leffasta ykkösosaa kunnioittaen mustavalkoinen kaadettiin kerta toisensa jälkeen ja pistipä sikariporras leffan lopunkin uusiksi hetki ennen maailman ensi-iltaa. Siinä sitä on kerrakseen ongelmaa, varsinkin kun käsikirjoittajana häärii niin lupaava mies kuin Charles E. Pogue (mm. Fly Cronenbergin kanssa).

Pitemmittä puheitta ja ilman kiertelyjä ja kaarteluja ilmaistuna Psyko III on edelleen ”psykoottisia perinteitä” kunnioittava teos, jossa sataa yllättävän paljon. Perkins haahuilee Batesina viimeisen kerran, sillä onneton nelososahan keskittyi jo höppänän nuoruusvuosiin. Ykkösosaa ei vieläkään häpäistä, vaikka sen ehdoilla kuljetaankin. Oikeastaan loppu on äärettömän tyylikäs… kierous ja hulluus suorastaan paistavat ruudulta.

PS. Lauloikos Juliet Jonesin Sydän joskus laulun nimeltä ”Miksi naiset aina rakastuvat psykoihin?”. Jos lauloi, niin vain se voi selittää Normanin maagisen vetovoiman uhreihinsa näissä Psyko-leffoissa…

Arvosteltu: 01.11.2004

Lisää luettavaa