Grudgen voisi lokeroida niin kutsutun uuden aallon kauhuelokuviin. Yleensä tähän rykelmään lajiteltavat kauhupätkät liikkuvat samoilla aaltopituuksilla pyrkimyksineen tehdä tunnelmallista ja yliluonnollista hörröriä. Peruskaavan mukaan tietylle ihmisjoukolle tapahtuu jotain pahaa ja selittämättömät voimat sekoittelevat kuponkeja. Joissain tapauksissa käytetään jopa puhelinta kuoleman lähettiläänä. Aivan identtisiä tekeleitä tämän luokan edustajat eivät siis ole, vaikka useilla eri mittapuilla katsottuna järin suuria eroavaisuuksia näistä ei löydy, mikä on harmillista. Mainittakoon vielä, että uuden aallon tuulahdukset tulevat useimmiten Aasian maiden puolelta. Liikaa yleistämättä on sanottava, että kyseiset tuulahdukset haiskahtavat joskus yhtä pahalta kuin Hollywoodin tapa turvata taloutensa.
Tällä kertaa puhutaan kuitenkin jonkinasteisesta kummajaisesta. Jo kertaalleen Aasiassa filmattu elokuva nimittäin rahdattiin vahvojen taustatukijoiden voimin (Sam Raimi mm.) Ameriikkalaisten käsiin ja ohjaajan pallille istutettiin alkuperäisversionkin ohjannut mies. Käsittämätöntä toimintaa siis, projekti toteutettiin samalla ohjaajalla ja lähestulkoon samanlaisen rungon omaavalla tarinalla. Kyllähän se toki tiedetään, että jenkkilän kavereilla tuppaa joskus olemaan mielikuvituksen -ja rahan puutetta, sekä muunmaalaisten elokuvien katsominen (mikä pahinta, vielä tekstitettyinä!) tuottaisi liian suuria ongelmia oman maan katsojille. Rima on silti olemassa, ja nyt ollaan vedetty härskisti yli ja ali.
Kyseessä on elokuva, joka vaatii ehdottomasti katseluympäristökseen hiljaisen ja pimeän teatterin, jossa katsoja voi eläytyä tapahtumiin äänitehosteiden ja Gellarin kirkunan pauhatessa taustalla. Shokkiefektit ja puskista ruudulle hyppivät pakkelinaamat pääsisivät tällöin varmasti parhaimmalla mahdollisella tavalla oikeuksiinsa. Oikeasti hyvä ja älykäs kauhuelokuva tosin kestäisi katselua vaikka pienituumaisesta matkatelkkarista kesken aurinkoisen kesäpäivän. Oikeasti hyvä kauhuelokuva kasaisi fiilistä muidenkin asioiden varaan, kun vain repaleisen käden sormilla laskettaviin säikkyotoksiin. Kummitustalossa tapahtuu kummia ja niin poispäin. Ideahan ei sinänsä ole huono, sieltä löytyy ihan psykologisesti pätevä juttu takaa, mutta toteutuksen puolella jouduin yskäisemään liian monta kertaa.
Katsomiskokemuksena Grudgea voisi luonnehtia helpoksi mutta tyhjäksi. Lopputekstien aikana kupolissa kummitteli ihan jotain muuta kuin elokuvassa esiintyneet “kurnijat”. Hukattu potentiaali näin päällimmäisenä mielessä, omintakeisuuden selkeä puute ja epätasainen kokonaisuus. Visuaalista näkemystä Shimizulla sentään on jonkin verran, sitä ei hyvälläkään tahdolla pysty kieltämään. Persoonatonta ja ansiotonta tusinatavaraa, josta ei pettymykseksi ehtinyt kehittyä virkaveljiänsä kummempaa kauhistelua. Pointsit pokkaa Bill Pullman, joka tähdittää elokuvan hyytävintä ja varmasti väreitä kaikille kerrostaloissa asuville aiheuttavaa kohtausta.
nimimerkki: Lutkus
