Eddie Lomax (JCVD) on kova jätkä. Alkoholisoitunut ja itsetuhoinen erämaan kojootti, jonka rouhea prätkä-häristely päättyy lyhyeen. Nimittäin kolme pikkukaupungin junttia ”melkein” tappaa Eddien ja varastaa hänen prätkänsä. Onneksi paikalle osuu Eddien vanha kaveri poppamies/ lääkintämies/ intiaani/ ex-sotilas Johnny (Danny Trejo), joka ottaa Eddien huostaansa ja parsii tämän kasaan. Kosto mielessään Eddie lähtee hakemaan prätkäänsä takaisin, sillä hänellä ei oikeastaan ole mitään muutakaan tekemistä tai menetettävää. Apua ja ”palveluksiaan” tarjoilee kylän n. 10-henkinen paikallisen kahvilan porukka.
Kokkelihuuruissa noihin aikoihin pyörinyt Van Damme olisi voinut jättää tämän elokuvan tekemättä, ja pitää vaikkapa parin vuoden breikin leffabisneksestä. Tämä ei nimittäin toimi oikeastaan millään tasolla. Tarinan tylsyys paistaa läpi hahmoista, jotka ylinäyttelyllä yrittävät saada aikaan jonkinmoisen uskottavuuden elokuvan maailmaan. Käsikirjoitus kuitenkin pitää hahmoja vallassaan loppuun asti, eikä parannusta ole näkyvissä. Elementtejä on kopioitu monista western-elokuvista, ja tietysti esikuvastaan Yojimbosta.
Perusidealtaan elokuva olisi toiminut varmasti paremmin, jos pääosa olisi suotu jollekin karismaattisemmalle herralle kuin Van Dammelle. Yksinäisen ratsastajan saappaat eivät vain odotetulla tavalla täyty. Kyllähän se saapas muutamaan otteeseen nousee, mutta näyttelytaidot vajoavat puolestaan jonnekin maa-ainesten sekaan. Van Dammen elokuvat ovat toimineet viihteenä moneen kertaan juuri humoristisista näkökulmista ajatellen. Tästä on kuitenkin leikki jo kaukana. Pat Moritan näkeminen pienessä roolissa oli kyllä yllättävä veto, ja tämän ansiosta elokuvan huumoripuolessa on muutama kohtaus pelastettu.
On vaikea sanoa, mitä ohjaaja John G. Avildsenin päässä on tätä ohjatessa liikkunut. Mieshän on ohjannut sellaisia klassikoita kuten Karate Kid ja Rocky. Ehkä kuitenkin tekijät ja katsojat oppivat kumpikin tätä katsoessaan jotain. Eikös silti elokuvien yksi tarkoitus olekin herättää yleisössä reaktioita?
