Vasta-aviotunut pariskunta matkustaa keskellä ei-mitään sijaitsevalle asunnolleen poikansa kanssa. Pojan edesmenneen äidin muisto vieläkin psyykkeessään, isä päättää elvyttää välejä uuden vaimonsa ja pojansa kanssa. Saapuessaan paikalle, he huomaavat, että joku on kuitenkin asunut talossa…
Jostain syystä tämäkin kauhuleffa viehätti juonellaan Night Visions-festivaalien esittelyissä samaan aikaan meneviin elokuviin verrattuna, mutta lopputuloksena olikin lähes jatkuvan facepalmauksen välttelyä kliseitten ja peruskaavan sekoilun seurauksena. Perheidylliä rakentava pariskunta ja lapsi saavat kohdata tuntemattomien ihmisten sadistisen raivon ja lapsi joutuu jostain syystä suunnattoman mielenkiinnon kohteeksi pahiksille. Lähes koko leffan ajan saakin pyöritellä mielessään loppukliimaksia, jossa naamiot poistetaan ja paljastuu syy sille, miksi tuo lapsi kiinnostaa “pelottavia kummajaisia” niin paljon. Ellei sitten puolivälissä ehdi poistua leffateatterista tai polttaa leffavuokraamosta täysin epäonnisesti valittua elokuvaa.
Leffassa viljellään ns. roskalaatikkokauhun perusteemoja, joiden kohdalla voi aina vain todeta “ei kai taas?”. Sheriffi, joka ei tunnu uskovan mitään vaaraa olevan. Syrjäinen paikka, jossa ei ole mitään verkkoa ja siis ei mahdollisuutta kutsua apua. Hyviksen ja pahiksen keskinäinen kamppailu, jossa juuri lopussa löytyy pahiksen tuhoamiseen sopiva ase käden ulottuvilta. Lopputwisti, joka mielestäni leikkaa koko leffan idean pään irti, jos sellaista edes olikaan ja niin edespäin.
Elokuva tarjoaa muutamia lähes toisistaan irrallisia väristyksiä, jotka saavat katsojan ehkä hiukan edes jännittämään seuraavaa käännettä. Täysin ylimääräisen kidutuskohtauksen saattelemana (en siis puhu pojan jatkuvasta ärsyttävästä olemuksesta) leffa pyrkii soutamaan hajonneella pelastusveneellä eteenpäin kohti vapauttavaa totuutta maskin takana olevista hirviöistä. Niin kuin mainitsin, lopussa tapahtuu taas sellainen mahalasku, jossa omat kädet eivät riitä otsalle lyömiseen kuvastaen käsikirjoittajan nokkeluuden ja omaperäisyyden mahtavuutta. Onneksi leffa on kestollaan Disney-piirrettyjen luokkaa, joten onneksi tämä kokemus ei vienyt enempää aikaa elämän muista ihmeistä.
