Kauhu on lajityyppi, jossa aiheet ovat jo vuosikausia olleet pahasti lopuillaan. Zombit, vampyyrit, haamut ja muut yliluonnolliset olennot on tietysti käytetty jo aikoja sitten, mutta myös realistisempi kauhu perheentappajineen, kannibaaleineen ja muine ihmeellisyyksineen on jyrännyt tulvallaan kauhuharrastajien mielikuvitusta ”Teksasin moottorisahamurhista” lähtien. Eikä liian selvästi näyttäminen sitä paitsi muutenkaan pelota ellei ole äärimmäisen hyvin tehty, vaan kauhu pitää hakea siitä mitä ei näe, arvoituksellisuudesta ja pelottavasta kontekstista. Siitä yrittää myös ammentaa puolivillainen Population 436 höyrähtäneen ja lynkkaushaluisen kylänväen hahmossa. Ihan taitavastihan tuo itse ”kauhistus” katsojalta piilotetaan, mutta valitettavasti se tapahtuu piilottamalla samalla kaikki järki ja hukkaamalla hyvä idea jaaritteluun ja ajanhaaskaukseen.
Tarina kertoo väestönlaskentaviraston työntekijästä, Steve Kady -nimisestä hemmosta (Sisto), joka eksyy salaperäiseen kylään nimeltä Rockwell Falls. Kylän lähikunnissa asustelevat ihmiset kammoavat kylää, ja selvähän se on, että kun Rockwell Fallsiin joutuu jäämään pidemmäksi aikaa, paljastuu kylästä aina vain kauheampia ja kauheampia salaisuuksia. Kauhistuksen kruunaa se, että kyläläiset eivät halua päästää Steveä lähtemään vaan alkavat epäillä tämän poistumishaluista mielisairautta. Siinä jääkin sitten sopivasti aikaa pohdiskella, miksi kylän väkiluku on jo vuosikaudet pysynyt 436:ssa. Joko pelottaa? Eipä kai…
Ohjaaja Michelle MacLarenilla ei tätä leffaa ennen ollut (eikä ole vieläkään, käsittääkseni) kokemusta elokuvien ohjaamisesta, ja se näkyy. Michael Kingstonin kynäilemä käsikirjoitus tarjoaa periaatteessa ihan vinkeän pohjavireen ja häijyn perusidean, mutta MacLarenin armotta muista kauhuelokuvista apinoiva tyyli raunioittaa nopeasti kokonaisuuden. Hahmoista puuttuu syvyyttä ja kehitystä, ja vastausten pimittäminen katsojalta on niin tietoista ja näkyvää, että sitä tuntee itsensä väkisinkin huijatuksi – mutta negatiivisessa mielessä. MacLaren ei johda katsojaa harhaan hienovaraisilla vinkeillä ja mielikuvitusta johdattelemalla, vaan tekemällä Population 436:sta harhailevan ja kömpelösti katsojaa pimittävän kokonaisuuden. Yleistä kauhun tunnelmaa ei synny, vaikka muutamat kohtaukset onnistuvatkin kyllä kasvattamaan jännitystä todella korkealle, parhaimpana tapaus, jossa Steve yrittää selvittää kylän outoja tapahtumia ja törmää joukkoon aivopesulassa olevia koululaisia. Myönnettävä kuitenkin on, että sekä musiikin että kameran käyttö ovat kuin suoraan Hohdosta ja jännittävien tilanteiden ”pelko” luodaan panttaamalla ja pitkittämällä tilannetta niin pitkään kuin vain mahdollista, ja sitten rysäyttämällä se ”pelottava” asia kerralla näkyville. Säikyttelykauhuun MacLaren ei sentään alennu, mikä sekin on sentään jotain.
Yksikään näyttelijöistä ei ole kovin hyvä. Kovasti ähkäisten istumaan ponnahtaminen painajaisesta herätessä kuuluu Steven repertuaariin vartin välein. Muut näyttelijät eivät yksikään saa suurta huomiota, mutta on sanottava että jo Steven esittäjä Jeremy Sisto yksinään on riittävän huono tehdäkseen tästä epämieluisan katselukokemuksen. Rockwell Fallsin šeriffin apulaisena nähtävä räppihevari Fred Durst on melkoinen ilmestys ja sellaisena negatiivinen yllätys: kuten useimpien julkisuudesta elokuviin (tai mihin tahansa muuhun taiteenlajiin, josta ei ole lähtöisin) reväistyjen ”tähtien” kohdalla, ei Durstkaan ole mikään uudestisyntynyt Robert DeNiro. Aivan surkeimmasta päästä hän ei kuitenkaan ole, sillä vaikka luontevaksi tai osaavaksi miehen kameran edessä haahuilua ei voi sanoa, on siinä tiettyä rentoutta mikä useinkin amatöörinäyttelijöiltä puuttuu – toisaalta yritys olla rento ja ”luonteva” ei myöskään mene överiksi kameran edessä jammailuksi. MacLarenina olisin silti valinnut hommaan jonkun muun.
Population 436 ei ole pelottava, mutta kieltämättä siinä on potentiaalia ja se onnistuu paikoin nostattamaan jännitystä, kuten kuuluukin. Yhtenäistä kauhun ilmapiiriä ei kuitenkaan synny, vaan sen sijaan elokuva nostaa esiin erilaisia kysymyksiä ja tilanteita, jotka eivät nivoudu yhteen, vaan kehittyvät omaan suuntaansa sen aikaa kuin MacLaren niitä viitsii kehitellä. Siksi lopulta käteen jää vain paljon kysymyksiä joihin ei tarjota minkäänlaisia vastauksia. Älyllinen ratkaisu ei tietenkään ole kauhuelokuvan olennaisin piirre, mutta myöskään täydellinen selittämättömyys ei ole hyvästä. Olisi nyt antanut edes älyttömiä ratkaisuja, sillä tällaisenaan Population 436 on kuin iso kysymysmerkki, jonka esittämä kysymys ei kuitenkaan ole kiinnostava. Klassikoista kierrätetyillä tempuilla ja kaikkea muuta kuin yllättävällä loppuratkaisulla varustettuna lopputulos on epätyydyttävä ja jättää pahan maun suuhun.
