Vainoharhaisten trillerien käsikirjoittajana kunnostautuneen Tony Gilroyn (Bourne-trilogia, Paholaisen asianajaja, State of Play) toinen ohjaustyö Kaksinaamaista peliä pohjaa Gilroyn debyyttiohjaus Michael Claytonin tapaan hänen yksin kynäilemäänsä tekstiin. Toisin kuin Michael Clayton, joka oli tyylipuhtaasti harkittu kokonaisuus ilman ylimääräisiä kohtauksia, sisältää Kaksinaamaista peliä pätkiä, joihin Gilroy taisi olla yksinkertaisesti niin mieltynyt, ettei hän niitä raaskinut poistaa tai muuttaa, vaikka kokonaisuus siitä kärsikin. Erityisen kohtalokkaaksi tällainen kikkailu saattaa muodostua Kaksinaamaisen pelin kaltaisissa twistikekkereissä.
Ray Koval (Clive Owen) on MI-6:n eli James Bondin kodin leivissä työskentelevä agentti, joka saa yhdessä CIA-kollega Claire Stenwickin (Julia Roberts) kanssa huomata, että kylmän sodan jälkeen ovat megapanokset vakoilussakin siirtyneet suuryhtiöiden syliin. Meno on uusienkin työnantajien alaisuudessa armotonta, eikä sääliä todellakaan tunneta, kun markkinoille on ilmestymässä uusi salailtu tuote, jonka patentin myynnillä voi tienata hyvät rahat. Ray ja Claire havaitsevat tien kohti Italian ikuista auringonpaistetta, mutta voivatko he tavoitteen saavuttamiseksi luottaa toisiinsa edes rakkauden nimissä?
Vakoile ja vastavakoile, valehtele ja venkoile, väärennä ja varasta: siinä Gilroyn uusimman elokuvan perusresepti. Joku vain unohti kertoa vakoilutrillerien erikoisasiamiehelle, ettei valmistuva keitos ole erityisemmin tuore. Omaperäisyyttä on siis kuin Saarioisten pakastepizzassa. Mausteena toimii parempiakin päiviä nähneiden Owenin ja Robertsin kemia, jonka kautta leffa ujutetaan paikoin romanttisen komedian puolelle. Onneksi tämä genresekoilu rajoittuu melko tiukasti muutamaan repliikkiin.
Elokuvan jujuna on – tai on olevinaan – pääkaksikon keimailun ohella se näkemys, jonka mukaan suuryritykset jatkavat kylmän sodan perinteitä valtiorajoista piittaamatta. Idea ikävä kyllä hukkuu vikkelästi jatkuviin juonenkäänteisiin. Lopullista twistiä voi jo varhain arvailla, mutta Gilroy pyörittelee katsojaa tehokkaasti kahden tunnin ajan. Katsojan päätä sekoittavat jatkuvasti twistinpoikaset, ja pakkaa lajitellaan uudestaan myös välähdyksillä menneeseen – kenties yhtenäiselle aikalinjalle ei mahtunut uskottavasti tarpeeksi juonenkäänteitä. Sekavaksikin äityvässä pelissä saa olla tyytyväinen, että hahmoille riittää kaksi naamaa. Lisäksi asiaan kuuluvat nokkeluudet, ja erityisesti kilpailevien yritysten äkkipikaisia pomoja näyttelevät Tom Wilkinson ja Paul Giamatti suoriutuvat mainiosti rooleistaan.
Kaksinaamaista peliä on kehumiskelpoinen viihdepelleily, joka pitää katsojan mielenkiinnon nimekkäiden näyttelijöiden nokkapokassa. Elokuva on kuitenkin armotta keskinkertainen, ja ohjaaja-käsikirjoittajan huomioon ottaen katkera pettymys. Kerran tämä leffa viihdyttää, mutta sitten se on unohdettavissa. Seuraavana päivänä sekavasta twistikikkailusta ei ole muistoissa juuri mitään kummempaa. Kertakatsannon jälkeen elokuvan voikin antaa unohtua jonnekin, mistä sitä eivät löydä edes suuryritysten vakoiluosastot.
