Kun kaipaat sentimentaalista draamaa, kirjojen sivuilta taiottuja maisemia, sadepisaroita ja laadukasta, vähitellen voimistuvaa jännitystä, “Nainen junassa” tarjoilee sen sinulle kuin sivistyneemmän väen cocktailin. Juoma on tehty alakulosta, kurjuudesta ja katkerista kyynelistä. Jos olet katsonut draamoja tai jännäreitä aiemminkin, huomaat drinkin maistuvan tutulta. Riippuu sinusta, onko mehu säväyttävää vai laimeaa. Mikäli tuttuus ei haittaa, siemaiset paukun sen suuremmitta tunnontuskitta kuten minä. “Nainen junassa” kun on pohjimmiltaan perustrillerien kaanonia.
Tate Taylorin ohjaama elokuva perustuu Paula Hawkinsin vuonna 2015 kirjoitettuun menestysromaaniin. Kirja sai pian elokuvaversionsa, jonka ensi-ilta oli vuonna 2016. En ole lukenut romaania eikä elokuva varsinaisesti houkuttele tutustumaan siihen. Tiedän että toisinaan kirjasta on vaikeaa saada yhtä toimivaa filminä, mutta oletan silti kirjan rakenteen/juonen pysyvän elokuvassakin suhteellisen samana. “Nainen junassa” pistää miettimään, onko kirja suht yksinkertainen mutta yksinkertaisuudessaan samalla moniulotteinen vaiko varsin perinteinen jännäri joka on pieraissut korkean statuksen? Toivottavasti vastaus on sitä mitä veikkasin ensimmäiseksi. Jos se on jälkimmäistä niin olen pikkuisen pettynyt siihen mitä valitaan menestyskirjallisuudeksi, ainakin noin juonellisten elementtien perusteella.
Niistä puheen ollen. “Nainen junassa” kertoo kolmesta naisesta, Rachel Watsonista (Emily Blunt), Megan Hipwellistä (Haley Bennett) ja Anna Watsonista (Rebecca Ferguson). Rachel on yksinäinen, ongelmainen sekä alkoholisoitunut ja kärsii vakavista muistiongelmista. Rachel tykkää kuitenkin matkustella junalla ja pitää myöskin (kuten elokuvissa omituiset ja hiljaiset sivustaseuraajat usein tykkäävät) piirtelystä. Megan on nuori neitonen, jolla menee pintapuolisesti hyvin: tällä on hieno talo ja komea isäntä. Megan on silti Rachelin tapaan sisimmältään yksinäinen ja onneton. Anna puolestaan on korea kotiäiti, jolla on unelmamies, ihana lapsi ja niin ikään kaunis pytinki mutta…hänkin on niin yksin. Rachel, Megan ja Anna eivät tunne toisiaan vaikka Megan ja Anna ovat naapureita ja Rachel on joskus asunut samoilla holleilla. Junalla reissaileva Rachel silmäilee Meganin ja Annan matkan varrella olevia koteja joka päivä. Hän tietää, että heitä kaikkia yhdistää jokin. Jokin muukin kuin yksinäisyys, jokin mistä hän ei ole varma, mutta jonka tietää kumminkin olevan jotain kauheaa. Kaiken tämän lisäksi tarinassa nähdään kolme miestä, Meganin ja Annan puolisot ja joku psykiatri, mutta ei näistä sen enempää. Hyvä jos näitä erottaa toisistaan.
Yksinkertaisuus on kaunista. Aina ei tarvita suuria ja mullistavia linjoja. Naisten tähdittämästä elokuvasta on kuitenkin hankalaa hahmottaa mitä se yrittää olla tai sanoa, onko se syvällinen vai pelkästään viihdyttävä normijännäri. Leffan alkupuoli ja kokonaisrakenne muistuttaa Stephen Daldryn ohjaamaa draamaelokuvaa “Tunnit”, jonka syvällinen mielekkyys on katsojan päätettävissä. Molemmissa elokuvissa on kolme naista, jotka eivät tunne toisiaan ja joitten elämät liittyvät päällekkäisesti toisiinsa. Molemmat ovat sessioina totisia kuin torvensoittajat. Jos “Nainen junassa” olisi sanomaltaan syvällisempi, se voisi mielestäni olla kertomus päähenkilöittensä ihanneministä ja haaveiluista, jotka inhorealistinen todellisuus murskaa. Vaihtoehtotodellisuus sanoo, että jos unelmat olisivat epätyypillisempiä ja erikoisempia, yhtä mälsää todellisuutta ei välttämättä tulisi kohdalle. Esimerkiksi Rachel voisi olla onnellisempi jos olisi piirtelijänä vähän kuin angstinen goottilapsi, joka antikonformistina pitäisi nyky-Rachelin haaveita tylsinä plus pitäisi piirtelyä ja junallareissaamista mahtavimpana juttuna ikinä. Näin ollen olisi hauskaa jos Rachelin hahmo olisi autuas kliseisempänä piirtelijänä (ns. omituisena tyyppinä) kuin pelkästään masentuneena hahmona, joka tykkää piirrellä vain koska leffoissa kaikki ”oudot” diggaavat piirtelystä. Toinen vaihtoehtoinen elokuvatulkinta liittyisi naisten hyvinvointiin. Elokuva on tulkinnanvarainen, mutta mistä sen lopulta tietää varmaksi? Leffan lopputekstien kohdalla mieleeni hiipi fiilis, joka kuiskasi leffan olleen ehkä sittenkin vain tusinaviihdettä.
“Nainen junassa” on kuin sen päähenkilö Rachel: tokkurainen ja aika pihalla kaikesta. Masentunut ja kurjuudessaan vellova nainen ei tiedä mitä tekee, mutta tekee kuitenkin jotain. Tällä on vastuu tehdä jotain suurta, johon sotketaan mukaan Megania ja Annaa. Muisti pätkii ja jotain tapahtuu. Kai. Tilannetta ei helpota se, että muutkin rainan hahmot ovat yhtä epäluotettavia kuin David Fincherin samantapaisessa “Gone Girlissä”. Voisi olla veikeää jos koko elokuva muistuttaisi rakenteeltaan ja piirteiltään jotakuta sen hahmoista. Jos leffa haluaisi vaikuttaa yhtä hämärältä ja aukkoiselta kuin Rachel, sen pitäisi vakuuttaa olevansa yhtä kuin Rachel. Sellaisena elokuva toimisi mielenkiintoisempana ja jopa luontevampana: jos elokuvan tarina perustuisi pelkästään Rachelin mielikuvitukselle, leffan paikoittainen sekavuus ja rachelmainen ”muistellaan tai kokeillaan nyt jotain että hommaa saadaan eteenpäin”-asenne saisivat täydet pisteet. Ongelmana on vaan se, ettei elokuva perustu tällaiselle vaan “Gone Girl”-tyyliseen “Tunnit”-jäljittelyyn. Rähmä.
Perustrilleri näyttää perustrilleriltä, perustrilleri tuoksuu perustrilleriltä, perustrilleri maistuu perustrilleriltä. Onhan tämä ihan mukiinmenevää kertakäyttökamaa. Näpsäkän elokuvasta tekevät tutut ja varmat ainekset kuten viihdyttävyys, arvoituksellinen tunnelma ja hyvät näyttelijät. Konkarisäveltäjä Danny Elfman tukee sävellyksillään teoksen tematiikkaa. Alussa ja lopussa soi inspiroivia, herkkiä ja tunteikkaita säveliä, jotka korostavat juonen rusettimaisuutta hyvin, muuta leffaa säestää pätevä vaikkakin suht persoonaton jännityspuuro. Näyttelijät taasen ovat tasaisen hyviä ja näistä pääsee parhaiten esiin pääosaa näyttelevä Emily Blunt, joka on uskottava henkisesti järkkyneenä ja alkoholiongelmaisena rassuna.
Jos siis kaipaat tutunturvallisen jännärin makua, tartu ihmeessä “Naiseen junassa”.
