Stephen Sommers ohjasi vuonna (1999) elokuvan Muumio, josta muodostui kuluvan vuoden yksi yllätys-hiteistä yhdessä Matrixin kanssa ja toimipa Muumio vielä kohtuullisen hyvänä köyhänmiehen Indiana Jones-viihtenä. Kaksi vuotta myöhemmin Sommers palautti Muumion kehiin täysin pohjamutia hipovalla kammotuksella Muumion Paluu, josta puuttui täysin ensimmäisen osan viihdyttävyys. Sitten menikin 7 vuotta kun Muumio päätettiin jälleen herättää henkiin, aivan uudella tarinalla. Arnold Vosloo jätettiin laskuista pois ja tilalle otettiin Jet Li ja tapahtumat sijoitetaan Kiinaan. Stephen Sommers siityi ohjaamaan ensi-kesän G.J. Joe elokuvaa, ja uuden Muumion puikkoihin hyppäsi toinen vauhti-erikoistehostemies Rob Cohen ja jälki on todellakin sen mukaista.
Eletään vuotta 1946. Useampi vuosi on ehtinyt kulua edellisestä osasta. Alex O`Connell (Ford) on parikymppinen löyretkeilijä, joka löytää Kiinassa erikoisen haudan. Pienten sattumien kautta hän tulee herättäneeksi julman keisarin Hanin (Li), joka ei enenpää kuin halua valoittaa ja tuhota kaiken tielleen osuvan muutaman vuoden uinumisen jälkeen. Joten apuun kutsutaan muumioiden kanssa hommia ennenkin tehnyt isä Rick (Fraser), äiti Evelyn (Bello) ja Evelynin veli Jonathan (Hannah). Keisari Hanin armeijakin alkaa heräilemään kuolleista, mutta pian mystinen Zi Juan (Yeoh) tarjoaa auttavaa kättä lopullisessa taistelussa.
Muumio: Lohikäärmekeisarin hauta on juuri sellainen elokuva, jota kesän blockbusteriksi kutsutaan. Rob Cohen ei hiljennä vauhtia missään vaiheessa, jopa leffan loputtua tuntuu vieläkin vauhdin huuma omalla otsalla. Budjettiin oltiin pistetty muutama dollari kylpemään ja sen kyllä huomasi. Visuaalisesti Muumio: Lohikäärmekeisarin hauta on juuri sellaista efekti-mättöä, johon tulee pidemmän päälle hieman liiallinen maku. Tosin lopulle Cohen on osannut pistää yhden hienosti toteutetun taistelukohtauksen, kun Jet Li ja Michelle Yeoh ottaa yhteen, siinä oli pieni annos itämaista ärhäkkyyttä.
Miles Millarin ja Alfred Goughin käsikirjoitus on perusasetelmassaan melko samanlainen kuin aijemmatkin Muumiot. Ensin nähdään intro, miten elokuvan pääpahiksesta tulee moinen pirulainen ja sen jälkeen O’Connelin suku pääsee jälleen taattuun seikkailuun huumorilla, ansoilla, kuolleilla, pienellä annoksella kauhua ja one-linereillä varustettuna. Tarinan dialogi nyt oli jälleen hieman hölmöä, mutta sellaista se tuppaa tämän tyylisissä tekeleissä yleensä olemaan. Tekijät ilmeisesti haluavat saada lisää vettä myllyyn, niin ainakin elokuvan loppukohtaus vähän enteilee.
Brendan Fraseria en ole koskaan oikein arvostanut, mutta eipä sitä Muumioiden Rick O’Conneliksi ketään muutakaan voisi kuvitella. Fraser osaa olla sopivan seikkailuhenkinen ja huumoria viljelevä äijä näissä leffoissa. Jet Li vetää jälleen yhdellä ilmeellä pahiksen roolin, tosin melkein koko ajan mies on jonkinlaisen cgi-efektin peitossa. Maria Bello ja Michelle Yeoh tekevät perustyötä naissankareina. Sidkickeinä nähtävät John Hannah ja Luke Ford pärjäävät myös kohtalaisesti rooleissaan.
Kokonaisuutena Muumio: Lohikäärmekeisarin hauta on perusturvallista ja keskinkertaista seikkailuviihdettä. Ainuttakaan aivosolun käyttöä tämän elokuvan aikana ei tarvita, vaan antaa vain vauhdin viedä mennessään muinaisen Kiinan ja Himalajan tienoolla.
