Ihmemiehiä on monenlaisia. Kaikki heistä eivät suinkaan väkerrä jeesusteipin ja linkkarin avulla pommeja rikollisten päänmenoksi, vaan jotkut vaikkapa kiertävät maailmaa, toimivat journalistina, uutistoimittajana, opettajana, hankkivat mm. politiikantutkimuksesta yliopistotutkinnon ja sitten kolmekymppisenä hoksaavatkin elokuvan olevan heidän alansa. Yksi (ja ainoa?) esimerkki tällaisesta tiestä on Joshua Marston, herrasmies, jonka kokopitkädebyytti ylsi monelle arvostetulle vuoden 2004 parhaiden leffojen listalle.
Ihmemies tarvitsi espanjaksi puhuttuun elokuvaansa ihmenaisen, tässä tapauksessa Catalina Sandino Morenon, parikymppisen kokemattoman kolumbialaisnäyttelijättären, josta ensimmäisen elokuvaroolin myötä puhkesi heti kukkaan. Yhtenä lukuisista kunnianosoituksista toimii superharvinainen Oscar-ehdokkuus ensimmäisestä roolista.
Entäpä se ihmeellisten ihmisten elokuva? Se nimittäin ei enää olekaan niin ihmeellinen. Maria Full of Grace on toki vahva ja parhaimmillaan voimakkaita tunteita herättävä draama, mutta lopulta simppelein palikoin kasattu. Leffa kertoo 17-vuotiaasta, köyhästä Mariasta, joka ensinnä irtisanoo itsensä surkeasta työpaikastaan, huomaa olevansa raskaana pojanklopille ja sitten sotkeentuu vääriin henkilöihin. Mariasta tulee osa Kolumbian ja Jenkkilän välistä huumesalakuljetuspoppoota.
Vahvimmillaan, jopa lievää ällötystä aiheuttavana, elokuva on juuri silloin, kun kurjien olosuhteiden vanki kävelee rikospomon puheille ja raskaudestaan, tai oikeastaan mistään, välittämättä ottaa homman vastaan. Heittää huumeet vatsaansa. Kerrankin USA:sta maalattava ihanteellisen vapauden mielikuva ei pääse haittaamaan, vaan nyt se vain on yhden lapsen haave paremmasta. Mitä sitten vaikka vatsalaukullinen huumeita vähän kirpaisisi.
Maria Full of Grace näyttää tuossa vahvimmassa kohdassaan Requiem for a Dream –tyyliseltä rakenteelta, jossa väärän tien varteen rakennettujen unelmien osaset ja unelmat putoavat yksi kerrallaan ja hitaasti maahan, jättäen vain piinallisen tyhjän tunteen. Tässä vaiheessa elokuva kuitenkin valitsee uuden reitin, onneksi siinä mielessä, ettei tuttua “huumevaroittelua” tarvitse kerrata. Epäonneksi siinä mielessä, että Kolumbian pölyn vaihduttua epätietoisuudeksi ja uudenlaisiksi peloiksi, elokuva on hukannut jo suurimman latauksensa. Loppu tulee, loppu menee, Catalina on loistava, mutta mitäpä sitten. Mieleen jää tunne sittenkin kovin tutusta ja turvallisesta draamanpoikasesta, joka yrittää levitellä vertauskuvia yleisemmälle tasolle asti, mutta kertoo vain Marian valinnasta.
Ja toisaalta, ehkäpä sen niin pitää tehdäkin. Onhan Tarinan riskinotto hieman erilaista kuin vaikkapa perus-paavon kahdenkympin lottoinvestointi, jota sitten jännitetään mäyräkoiran kanssa tai normi-niinan riski uudesta pyykinpesuaineesta. Marian tarinassa köyhyys, pyrkimys parempaan, oman paikan etsiminen ovat mukavasti läsnä. Silti… kaiken tämän jälkeen tarinasta uupuu sielun paikoiltaan nyrjäyttävä kohokohta tai yleensäkin huipennus kaikelle kerrotulle. Olo on kuin olisi katsonut pikkaisen keskivertoa paremman ja kovasti Kolumbian menoa alleviivaavan dokumentin, ei niinkään elokuvaa. Ja sellaista ei huippuleffana voi (muulin lailla) niellä.
