Joe Cabot (Lawrence Tierney) on suunnitellut rikoksen. Miehistönä on hänen poikansa Nice Guy Eddie (Chris Penn) ja värikoodein nimettyjä konnia. Mukana on Mr. White (Harvey Keitel), Vic Vega (Michael Madsen), eli Mr. Blonde, Mr. Pink (Steve Buscemi), Mr. Orange (Tim Roth), Mr. Blue (Edward Bunker) ja Mr. Brown (Quentin Tarantino). Kokonaisuudessa hyvä miehistö jonka yhteishenki toimii ja keikka on suunniteltu tarkasti. Kaikki menee pieleen. Kuka on syyllinen?
Quentin Tarantinon esikoisohjauksen ensimmäinen kohtaus antaa vihjeen paitsi elokuvan luonteesta myös profetoi ohjaajan itsensä tulevaa tuotantoa. Kuvakerronta on melkoisen konservatiivista ja dialogi erittäin löysää. Tarantinolaiset hahmot eivät siis ole vähäpuheisia kelmejä vaan koko ajan jostain triviaalista aiheesta jauhavia kelmejä, joskin lörppähuulisuus ei estä heitä olemasta vaarallisen taitavia kelmejä. Valitettavasti taitavuus on ilmiselvä harhaluulo, sillä suunnitelma on liiankin jäykkä, miehistön anonymiteetti on turvatoimi mikä repeää hajalle heti ihmisen alkaessa tunkea esille ja Cabotin valinnat miehistönkin suhteen ovat virheellisiä. Puhumattakaan operaation turvallisuudesta joka lyhyesti sanoen on romuttunut. Tarina on yksinkertainen pieleen menneen rikoksen välittömän jälkipyykin pesu ja koska suunnitelma meni täysin pieleen on ilmassa vainoharhaisuutta. Elokuva sijoittuu lähes kokonaan yhteen tapahtumapaikkaan ja on suorastaan teatraalinen puhepainotteisuudessaan.
Rumien, kiroavien ja keskenään ärhentelevien kelmien kaarti on uskomattoman hieno. Harvey Keitelin kiukkuisesti tulkitsema White on ammattimainen roisto joka on tulitaistelussa armoton, mutta huolehtii haavoittuneesta toveristaan tavalla joka ansaitsee vilpitöntä ihailua ja lisäksi puolustaa tätä aiheetonta epäilyä kohtaan. Steve Buscemin moottoriturpainen Mr. Pink osoittaa olevansa yllättävän järkevä konna joka vielä väyrystelee itsensä syntyvien kuppikuntien ulkopuolelle. Chris Pennin tulkitsema Nice Guy Eddie ei ole ironisesti nimetty vaan oikeasti hilpeä ja tuttavallinen juippi joka vain sattuu olemaan roisto ja lisäksi hän kunnioittaa isäukkoaan oikeasti. Hänen diplomaattisuutensa kuitenkin repeilee stressitilanteessa ja hänen virhearvionsa ovat pahat.
Roistoilla on ammattikunniansa ja -ylpeytensä joita Mr. Blonde ynseästi loukkaa. Michael Madsenin hyytävä suoritus Mr. Blondena tislaa käsitteestä ‘psykopaatti’ kansantajuisen esimerkin. Kyseessä on tunteeton, väkivaltainen ja kammottavalla tavalla charmikas mielipuoli jonka päähänpistot lisäävät ruumislukua tarpeettoman korkealle ja tällä luonnollisesti ei ole minkäänlaista kykyä tai edes halua asettua toisen asemaan edes älyllisellä ponnistelulla koska Vic Vega on liipasinherkkä mielipuoli eikä mitään muuta. Joe Cabotin vanttera olemus ja röhisevä puheääni on kuin luotu rikolliselle kummisedälle mitä Joe Cabot esittää tosi hyvin, mutta kun tilanne muuttuu kireäksi alkaa vanha ammattiroistokin turvautua vanhaan suosikkimenetelmään: “syyllisten” tappamiseen, mutta valitettavasti “syyllisillä” on myös aseet ja kyky ja tarve käyttää sitä ja Cabot on tehnyt useita pahoja virheitä jotka kaikki johtavat meksikolaiseen pattitilanteeseen.
Tim Rothin taidokkaasti esittämä Mr. Orange viettää suurimman osan verisenä, valittavana myttynä ja tekee kivuliaan suorituksensa erinomaisen hyvin.
Oikea veteraaniroisto Edward Bunker ja takapiru Quentin Tarantino käytännössä tekevät cameosuoritukset, joskin Tarantinon heittämät repliikit ovat suorastaan hykerryttäviä.
Tarantinon esikoisohjaus on siis teatraalinen rikoksen jälkipyykkäys jonka tulos on tuprea möykky joka on läpikotaisin värinsä sekoittanut ja veritahrainen. Hyvä tarina ja dialogin elävyys on suorastaan herkullista, joskin mitään hienovaraisia elokuvallisia tehokeinoja ei elokuvassa ole. Toimiva rikosdraama rikoksen seurauksista tekijöilleen.
