Fabrizio De Angelisin 1989 kyhäämä krokofilkka paljastaa katsojalle korttinsa jo aivan ensimmäisessä kohtauksessaan; nyt ollaan taas sellaisen sleazefestin äärellä, ettei pahemmasta väliksi. Jos leffaan ladataan ensimmäiseen viiteen minuuttiin naku-uintia, lasikuitukrokotiili, kolme tappoa, surkeaa dubbausta ja kirkkaankeltaisella kasarifontilla leffan raflaavahko titteli KILLER CROCODILE (tietysti pysäytyskuvaan krokon avonaisen kidan päälle), niin kyllä tässä ollaan taas niin syvällä video nasties -suossa, että jos katsoja tuosta pitemmälle jatkaa ja onnistuu vielä pettymään leffan laadun tasosta, niin saa syyttää enää itseään.
Tarinaa filkassa on juuri sen verran kuin tarvitsee. Sekalainen ryhmä ruskettuneita ja hyväkuntoisia nuoria maailmanparantajia löytää jossain nimettömäksi jäävässä Etelä-Amerikan maassa todisteita siitä, että joku dumppaa radioaktiivista jätettä Jumalan selän takana sijaitsevaa pikkukylää halkovaan jokeen. Hyvin pian käy tietysti ilmi, että kylää hallitsee amerikkalainen korruptoitunut tuomari, joka ei halua asiaa pengottavan. Vaan kukaanpa ei arvaakaan, että veden säteilyn lisääntyminen on vaikuttanut eliöstöön, ja nyt joessa vaanii ennennäkemättömän suuri ja nälkäinen rokodiilos.
Oikeastaan kaikki Killer Crocodilessa jatkaa samaa, mahtavan kömpelöä linjaa. Italialaisten näyttelijöiden nimet on vaihdettu englanninkielisiin (Ennio Girolami muuttuu sujuvasti Thomas Mooreksi), irtoraajat näyttävät juuri niin muovisilta kuin ovat ja romahtaneen laiturin reunalta roikkuvaa pikkutyttöä pelastamaan menevä mies ei tietenkään nosta tyttöä turvaan, vaan laskeutuu roikkumaan tämän viereen työntääkseen tytön ylös. Aivan normaalisti. Suurin osa päähenkilöistä on tyylilajille ominaisesti äärimmäisen ärsyttävää sakkia, ja käytännössä jokaisen hahmon toivoo päätyvän pedon lounaslistalle, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Ainoan poikkeuksen tähän tekee Girolami/Moore, jonka roolityötä kovanaamaisena krokonmetsästäjä-Joena voi pitää malliesimerkkinä lajityypin perushahmosta, siis sellaisesta puolihullusta ammattimiehestä, jonka raamit legendaarinen Robert Shaw asetti Tappajahain kalastaja Quintia niin herkästi tulkitessaan. Girolami tuijottaa maanisesti, pitää lemmikkipytonia ja viiltää itseään houkutellakseen krokon esiin. Viikset väpättäen hän hyppää jokeen aseenaan pelkkä keihäs, ja jakelee tuon tuosta katsojalle kuolemattomia elämänviisauksia tyyliin ”oluesta on vaikea kieltäytyä.”
Ohjaaja De Angelisi (alias Larry Ludman :-D) kuljettaa niljakasta leffaansa varsin nopealla tahdilla eteenpäin, ja vaikka uhrimäärä jää lopulta melko keskiverrolle tusinan tasolle, jäi pläjäyksestä jotenkin paljon verisemmän oloinen muistijälki. Ehkä se johtuu siitä, että hyökkäyskohtaukset ovat suurimmaksi osaksi hyvin rakennettuja ja kohtalaisen tyylikkäitä, eivät pelkkiä geneerisiä kertahaukulla kurkusta alas-tyylisiä napsaisuja, mitä olen taas viime aikoina nähnyt SyFy-leffoissa kymmenittäin. Mukana on sopivasti, ellen sanoisi jopa oikein mukavasti verta ja visvaa sekä mädäntyneitä, puoliksi syötyjä ruumiita ja jo yläpuolella kuvailtuja, absurdeja ja yksinomaan hahmojen typeryydestä johtuvia kuolemia.
No, siinäpä se. Killer Crocodile ei yritä olla mitään, mitä se ei ole. Mukaan ei ole ympätty rakkaustarinaa, ei juosten kustuja metaforia luomaan illuusiota syvällisyydestä eikä hahmoista yritetäkään luoda muuta kuin karikatyyrejä, joista kuuluu joko pitää tai sitten todennäköisemmin ei. Ja toisaalta se onnistuu juuri siinä missä pitääkin, eli tärkeimmissä kohdissaan: mikään leffassa ei ole siloiteltua tai tylsistettyä, vaan rosoista ja rumaa riittää luomaan juuri sen aidon ja autenttisen kasarikauhufiiliksen luomiseen, minkä kaipuu varmasti 99% leffan DVD:n Anttilan alelaarista mukaansa poimivilla kuluttajilla on ostopäätöksessä se suurin tekijä. Mukana on raivostuttavien ääliöiden seassa se yksi muistettava ja riemastuttava kovishahmo, kroko on hienosti tehty ja sitä näytetään paljon, ja ohjaajalla on ollut selkeä rytmintaju ja ymmärrys siitä, millaisilla pienillä yksityiskohdilla hyökkäyskohtauksista luodaan vauhdikkaita, viihdyttäviä ja tyydyttäviä. Tässä ei puhuta Alligaattorin tai Lake Placidin kaltaisesta genre-elokuvan tähtihetkestä, mutta ei Killer Crocodile suotta ole pieni klassikko lajissaan. Vahvat pisteet vahvalle leffalle, suositellaan lauantai-illan ratoksi.
