Suhtauduin tähän elokuvaan aluksi skeptisesti. Roolituksen takia kiinnostus kuitenkin heräsi. En tiennyt Snow Cakesta etukäteen mitään, mikä vähän ihmetytti, olihan elokuvan päärooleissa sellaiset nimet kuin Alan Rickman ja Sigourney Weaver. Toisaalta oli hyvä, ettei ollut mitään ennakko-oletuksia, niin ei tosiaan tiennyt mitä odottaa.
Elokuvan alussa Alex Hughes (Rickman) pysähtyy huoltoasemalle, jossa nuori tyttö tunkee hänen seuraansa, vaikka on ihan selvää, että mies olisi mieluiten yksin. Tytön jatkuva pulputus käy selvästi Alexin hermoon. Jokin saa hänet kuitenkin ottamaan tytön auton kyytiin. Matka ei mene ihan odotetulla tavalla.
Snow Cake kertoo aika tavallisista aikuisista ihmisistä, mutta päästää meidät pintaa syvemmälle. Elokuvassa ei ole hyväksytty kaikista ilmiselvimpiä ratkaisuja juonenkulun kannalta, mikä tekeekin siitä keskivertoa kiinnostavamman. Hahmoihin on saatu syvyyttä. Sigourney Weaverin rooli autistisena Lindana on erittäin haastava, mutta hän on hyvä ja uskottava. Luin taustoista, että Weaver vietti roolia varten pitkiä aikoja autistisen naisen kanssa.
Rickmanin fanit eivät joudu pettymään tälläkään kertaa. Miehen nuhjuinen charmi ja mörisevä puhetyyli puree, kuten lukemattomia kertoja aiemminkin. Myös hänen valttikorttinsa, melankolinen katse, on täysin nappivalinta tähän rooliin. Carrie-Ann Moss yllätti minut täysin. Olen ollut aiemmin sitä mieltä että hän on ihan ok, mutta tässä hän loistaai. Tälle naiselle pitäisi saada enemmänkin kiinnostavia roolihahmoja.
Snow Cake ei ehkä muuta maailmaa, mutta se kannattaa ehdottomasti katsoa. Asiat kerrotaan tavallaan pienesti ja siksi Snow Cake tuntuu tarinaansa suuremmalta. Elokuvassa tutustutaan myös autistien maailmaan, ei Sademies-tyylisesti vaan realismin kautta. Sekin on tärkeää ettei Lindasta ole tehty sellaista että häntä tekisi mieli surkutella. Ei ainakaan siitä syystä, että hän on autisti.
Tällaisiin pieniin suuriin tarinoihin on mukava törmätä maailmassa, jossa koko ajan suolletaan isolla rahalla tehtyjä mahtipontisia eepoksia joista monet ovat lopulta aika tyhjiä. Snow Cake koskettaa, se saa nauramaan ja itkemään, ja vaikka aihe ei ole kevyimmästä päästä siitä tulee hyvä olo.
