Vuonna 1974 ohjaaja Michael Winner laittoi Charles Bronsonin toteuttamaan omankäden oikeutta New Yorkin kaduilla legendaarisessa Väkivallan vihollisessa. Nykyisin ruokakriitikkona toimivan hepun uusin (ja näillä näkymin viimeiseksi jäävä) elokuva Lähtölaukauksia käsittelee myös kostoa, hieman humoristisemmasta näkökantista tosin.
Elokuvan lähtökohta on aika usein käytetty. Brittiläinen popmuusikko Chris Rea tulkitsee ystävällistä valokuvaajaa Harrya, jonka päähän potkimisen elämä päättää lopettaa antamalla hänelle syövän, joka tappaa Harryn noin kuudessa viikossa. Ei mahda mitään, Harryn elämä on lopussa. Eräänä iltana hän istahtaa katselemaan vanhoja valokuvia ja muistelemaan mennyttä elämäänsä. Sitten hänen päässään naksahtaa ja hän päättää tappaa kaikki hänelle pahaa tehneet ihmiset.
Odotin leffalta rankempaa meininkiä ja terävämpää mustaa huumoria, mutta ihan toimivaa brittikomediaa tämä on näinkin. Satiiriakin on tungettu mukaan ja kaipa Winner on halunnut jopa vähän parodioida Väkivallan vihollisia. Vaikka sivuosissa vilahtaa nimekkäitä tähtiä (John Cleese, Ben Kingsley, Bob Hoskins), niin budjetti ei ole ollut kovin suuri. Mikään merkittävä mestariteos ei ole todellakaan kyseessä, mutta Lähtölaukauksia on loppuen lopuksi viihdyttävää roskaa, joka erittäin rankasta aiheesta huolimatta tuo lopulta jopa hyvän mielen. Kaikille ei todellakaan tällainen meininki sovi, mutta jos brittikomedia ja musta huumori iskevät, niin Lähtölaukauksia on aika messevä leffa. Varsinkin loppupuolella meininki iskee, kun on jo tottunut meininkiin.
Näyttelijäpuolella ei nähdä mitään ihmeitä. Chris Rea on leffan soundtrackin mukaan parempi muusikko kuin näyttelijä. Harryn lopun aikojen tyttöystävää esittää Felicity Kendal, josta löytyy onneksi sopivan höpsöä asennetta tällaiseen leffaan. Sivuosissa meuhkaavat sellaisetkin taitavat heput kuin Bob Hoskins, Ben Kingsley ja John Cleese, jotka eivät muutaman minuutin esiintymisissään pysty mitenkään tekemään mitään erikoista jälkeä. Hyviä suorituksia he kuitenkin tekevät huonoimmillaankin. Parhaimman ja huvittavimman roolin tekee ehdottomasti ohjaaja Winnerin usein käyttämä Oliver Reed ikääntyneenä palkkatappajana.
Pientä asennoitumista vaaditaan katsojalta, että tällainen väkivaltahuumori iskee. Mitään uutta humoria leffa ei kuitenkaan tarjoa, mutta 95 minuuttia kuluvat tämän parissa varsin nopeasti. Brittihuumori ei aina ole sivistynyttä, minkä Lähtölaukauksia viimeistään todistaa. Tekijöillä on ollut selvästi kieli poskella, eikä katsoja voi loppuen lopuksi olla viihtymättä tämän parissa, jos ei vaan satu olemaan kova tosikko.
