Maailma on julma paikka, mutta ihmiset ovat sitäkin julmempia. Spielbergin ohjaama Häivähdys purppuraa tuo tuon faktan esille mustien elämän kautta. Tarinaa alkaa vuodesta 1909 alkaen kertomaan Celien (Goldberg) elämää. Hänen isänsä ei ollut mikään kiltti mies, sillä hän nai tytärtänsä ja Celie tuli kahdesti raskaaksi isänsä kautta. Celien lapset luovutettiin pois isän tahdosta ja Celie joutuukin jo julman Albertin (Glover) kanssa pakkoavioliittoon. Vain 14-vuotias Celie joutui vieläkin kokemaan kovia, vaikka ei enää isä olekaan komentelemassa, sillä Celien ja Albertin liitossa ei ole ollenkaan rakkautta mukana. Celie joutuu yksinään huolehtimaan miehensä lapsilaumasta ja samalla ottamaan vastaan miehensä antamia iskuja. Ainoa ilon asia on Celien sisko Nettie (Busia), johon Albert on syvästi ihastunut. Erään kohtauksen jälkeen siskokin joutuu häipymään kuvioista ja samalla ilo Celien elämästä katoaa. Vuodet kuluvat, mutta ei elämä sen onnellisempaa ole. Celie joutuu kokemaan niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa, mutta silti toivo elää.
Celien tarinan on hyvin koskettava ja surullinen. Hahmosta on tehty todella sympaattinen ja säälittävä hahmo, jonka elämä ei ole mitään leikkiä. Katsoja ei mitenkään voi olla säälimättä häntä. Elokuvadebyyttiiään tekevä Whoopi Goldberg todella loistaa ja tämä onkin Whoopin tähän mennessä paras roolisuoritus. Ei uskoisi, että nykyisin b-luokan komedioissa hyrräävä naisnäyttelijä pystyisi noinkin hienoon suoritukseen.
Spielberg tunnetaan yleensä asioiden kaunistelusta. Onneksi hän ei sitä tällä kertaa tee, mutta hänelle tuttu siirappisuus ja pieni ylisentimentaalisuus ovat kuitenkin mukana. Filmiltä löytyy myös ylipituutta, jota olisi voinut vähän napsia. Spielberg kosiskelee yleisöä tuolla tavalla, sillä ainahan meihin iskevät hyvin amerikkalaiset selviytymistarinat. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita elokuvan olevan huono, päinvastoin. Tässä on jotain sellaista, joka iskee meihin tavallisiin tallustajiin. Häivähdys purppuraa on välillä jopa todella julma kaiken siirappisuudenkin keskellä ja ainakin minusta Alice Walkerin romaanin (en ole sitä lukenut) filmatisointi on muutenkin hyvin onnistunutta tavaraa.
Eihän tästä voi olla pitämättä, kun tarina on todella hyvä, eikä Spielberg mikään ihan turha jätkä ole. Aidot roolisuoritukset ja koko tekijäkaartin panostus ovat kehunsa ansainneet. Spielbergin ehdottomasti parempien ohjausten puolelle Hävähdys purppuraa lukeutuu ja se on oikeasti todella viehättävä kertomus. Silti ihan mestariteokseksi tästä ei ole.
Haloo kaikki laatudraaman ystävät. Pientä siirappisuutta ei kannata liikaa pelätä, sillä tarina on se tärkein tekijä näyttelijöiden lisäksi. Ei mikään kevyt viihdepläjäys, eikä niitä aivojakaan kannata ihan narikkaan heittää. Kaikista pienistä vioistaan huolimatta Häivähdys purppuraa on kokemus, jota ei kannata välttää, vaan pikemminkin jokaisen ihmisen pitäisi kokea se. Omaakin elämää rupesi arvostamaan vähän enemmän tämän nähtyäni.
