Kauhuelokuvia työstäneen Val Lewtonin ja niistä maineensa ammentaneen Boris Karloffin tiet kohtasivat liikkuvan kuvan historiassa kolmasti. Vuonna 1945 valmistuivat yhteistyön ensihedelmät, elokuvat Kuolleiden saari sekä Ruumiinsieppaajat, joista jälkimmäinen saavutti suuren suosion jo tuolloin ja nauttii nykyäänkin vakipaikastaan kauhuklassikoiden listalla. Seuraavana vuonna valmistunut Bedlam – kauhujen talo ei juuri kriitikoita miellyttänyt ja jäikin hieman edeltäjiensä varjoon. Nykyään filmin muistavatkin vain Lewtonin ja Karloffin kiihkeimmät ihailijat (joihin itse kuulun!) sekä ne muutamat, joiden käsiin elokuva on sattumien kautta päätynyt.
Keskiajan jälkeen psykiatristen potilaiden yleisimmäksi hoitokeinoksi muodostuivat hullujenhuoneet, jonne heidät heitettiin sen kummempia miettimättä. 1700-luvun Lontoossa elelevää lordi Mortimeria (House) kyseinen menettelytapa ei häiritse, mutta hänen seuraneitinsä Nell Bowen (Lee) paheksuu moista kohtelua. Paikallisessa mielisairaalassa jöötä pitävä George Sims (Karloff) saa neidon vihat niskoilleen kieltäytyessään ottamasta vastuuta kahden potilaan groteskista kuolemasta. Nöyryytetty tohtori kostaa Bowenille junailemalla tämän vakiasukkaaksi Kauhujen taloon, josta ei kukaan ole aiemmin päässyt elävänä vapauteen.
Kuolleiden saaren sekä Ruumiinsieppaajien mukaisesti Bedlam on rakennettu vakaalla kädellä käyttäen suoraviivaista kerrontaa ja selkeätä leikkausta. Voimakaskontrastinen ja rauhallinen kuvaustyyli, mikä niin mainiosti toimi edellämainittujen rainojen tunnelmannnostattajana, ei tässä tapauksessa kuitenkaan kykene nostamaan elokuvaa niin shokeeraavan kammottavaksi kuin mitä julisteet antaisivat ymmärtää. Muutenkin Bedlman on sisarteoksiinsa verrattuna jotenkin pliisu, huolimatta mielenkiintoisesta lähtöideastaan ja suhteellisen monipuolisista dialogeistaan. Vaikka miinukselle pudonneet pelkokertoimet paikoin onnistutaankin nostamaan hyytävällä musiikilla ja tarinan tönkkö kerronta peitetään vaivannökä vaatineilla puvuilla ja lavasteilla, kokonaisuus jää ontoksi eikä katsoja enää uskalla toivoa näkevänsä jotain, mikä sopisi kauhuelokuvan muottiin paremmin.
Onneksi filmin henkilöhahmot sentään on suunniteltu hyvin. Ainakin päähenkilöt vaikuttavat uskottavilta ja jaksavat kiinnostaa. Anna Lee suoriutuu erinomaisesti roolistaan tarinan nenäkkäänä kaunottarena, jolla sekä järki että sydän ovat paikallaan. Boris Karloffin tulkitsema Sims ei ole hahmona läheskään yhtä häijy kuin hänen aiemmat suorituksensa kenraali Pherideksenä tai ajuri Grayna, mutta jotain pahansuopaa Karloff on saanut uurrettua tämänkin tohtorin hymyn taa. Sankarittaren rinnalle ponnahtava Marc Cramer jää vähemmälle huomiolle, mutta tekee töitä kiitettävästi tullakseen huomatuksi. Sivuhahmot aina palvelijattarista mielisairaalan potilaisiin ovat hekin huolella toteutettuja, vaikka jotkut esiintyjät vilahtavatkin ruudussa vain sekunnin tai pari.
Tahmeasti liikehtivä ja harmillisen pitkäveteinen Bedlam saakin kiittää onneaan juuri hyvistä näyttelijöistään sekä hienosta ulkoasustaan, sillä sisältä filmi on ankea ja pikemminkin miedoksi jännitykseksi kuin oikeaksi kauhuksi rankattava teos. Joskus kova yritys ja kunnianhimo ovat silti parempia pisteidenkalastajia kuin hillitöntä kirkunaa ja vilunväristyksiä aiheuttavat efektit. Bedlam – kauhujen talo ansaitsee tähtensä juuri työteliäisyytensä ja omaperäisyytensä ansiosta. Ja tuohan se wanhanaikaisuuskin mukaan oman sävynsä.
