Ala-asteikäisenä minusta löytyi vielä ripaus kunnianhimoa. Silloisen kotipaikkakuntani kirjasto näyttäytyi tuolloin houkuttelevana paikkana. Varsinkin nuorille tarkoitettu erityishylly, josta löytyi nidettä laidasta laitaan, oli erityisesti mieleeni. Kunnianhimoni liittyi sillä kertaa itsensä sivistämiseen. Asetin päättäväisesti tavoitteen, että luen koko nuorten hyllystön järjestelmällisesti läpi. Aloitin A-kirjaimesta, mutta parinkymmenen kirjan jälkeen totesin projektini toivottomuuden. En siis ikinä päässyt edes kohtaan Alcott L.M., vaikka projektini alkupäässä olin jo hypistellyt hänen kirjojaan käsissäni ja miettinyt, että kai nämä tyttöjenkin kirjat on luettava, koska ne kerta hyllystä löytyvät. Muistan, että ne olivat valkokantisia kirjoja, jotka olivat koristeltu tyttömäisillä kuvilla ja punaisella koodivärityksellä. Poikien vastaava kirjasarja oli väritykseltään sininen ja siitä taisi vastata Mark Twain.
Seuraavan kerran Alcottin nimi pulpahti pintaan, kun takavuosien tyttöystävä yllättäen kysyi olenko nähnyt elokuvan nimeltä Pikku naisia. En ollut ja epäilin vielä perään, että se on täyttä pikkutyttöjen roskaa. Hän ei pitänyt kommentistani, eikä seurustelukaan kantanut muutamaa viikkoa pidemmälle. Kolmannen kerran palasin Alcott tunnelmiin, kun otin härkää sarvista ja päätin katsoa TV:stä tulevan Pikku naisia elokuvan. Olihan jo korkea aika ottaa selvää, mikä on tehnyt tuosta tarinasta lyömättömän tyttökirjallisuuden suosikin ja vielä melko ajattoman sellaisen.
Ensimmäiset minuutit tuntuvat tylsiltä. Tämähän on juuri sellainen kuin pelkäsin. Hempeitä ja söpöjä tyttöjä kauniissa mekoissaan, eksaktia tapakulttuuria ja kohteliaita vuorosanoja, eihän tämä toimi ollenkaan. Tuska valtaa mielen, kunnes…
Henkilöhahmot alkavat syventyä. Vain vanhin tytär eli Meg (Trini Alvarado) pysyy hieman puisevana hahmona läpi elokuvan keston. Hänen hahmonsa vaan on, eikä kehity juuri mihinkään suuntaan. Ei olekaan ihme, että hän jää tyttäristä selvästi taka-alalle. On muuten aika harvinaista, että lapsikatraan esikoinen jää kerrankin näin vähälle huomiolle. Samalla myös virkistää, että keskimmäisetkin sisarukset nousevat joskus estradille
Toiseksi vanhin Jo (Winona Ryder) on taiteellinen ja itsenäinen. Hänen hahmossaan näkyy se riippumattoman ja omatoimisen naisen haavekuva, josta saatettiin vasta unelmoida 1800-luvulla. Alcottkaan ei uskaltanut revitellä Jo’n kanssa vielä täysillä, vaan solmi lempihahmonsa elämän nauhat vielä sangen perinteisesti yhteen. Tosin on tiedossa, että myöhemmin hän katui, kun ei kirjoittanut Jo’n kohtaloa toisin, sillä tavalla kuin sydän olisi sanonut. Jo’n hahmoa on aina pidetty Alcottin omana peilikuvana. Kaikesta huolimatta Jo on ensimmäisiä hahmotelmia siihen suuntaan, mitä itsenäisellä uranaisella nykyään ymmärretään.
Kolmanneksi vanhin tytär Beth (Claire Danes) on tyttäristä haavoittuvin ja herkin. Hän on kuin posliininukke. Minua kosketti eniten juuri hänen tarinansa, vaikka se ei olekaan yhtä suuressa valokeilassa kuin Jo’n tai nuorimman tyttären Amyn (Kirsten Dunst/Samantha Mathis) tekemiset. Beth on ikään kuin neito hädässä, jota parantumaton romantikko puoleni haluaisi niin suojella ja auttaa. Koskettava ja traaginen hahmo, joka on liian hyvä tähän ilkeään maailmaan.
Amy on siis kuopus. Hän on taiteellisesti lahjakas, mutta hieman turhamainen ja pilalle hemmoteltu. Ei kuitenkaan missään nimessä täysin tärviölle päästetty, mutta pienessä määrin laskelmoiva tytsy. Hän on tyttäristä särmikkäin räiskähtelijä tuoden kokonaisuuteen lisää ilmettä, eloa ja vauhtia.
Äidin rooli on huolehtia, rakastaa, lohduttaa, tukea ja antaa neuvoja lapsilleen. Sarandon tekee roolin tahdikkaasti ja lämmöllä. Mukana on myös muutama miesrooli. Pakollinen prinssi charmikas on Christian Balen esittämä Laurie. Ihannevävyä ja väritöntä joo-joo-miestä John Brookea tulkitsee punapäinen Eric Stoltz. Särmää mukaan tuo Gabriel Byrnen aristokraattinen Friedrich. Miehet ovat Alcottin maailmassa välttämättömiä pahoja. Ne toimivat lähinnä naisten unelmien kohteina. Varsin seksistinen näkökulma siis, etten sanoisi.
Elokuva loppuu. Olen yllätyksekseni jopa hieman lumoutunut. Sehän oli hyvä. Turhaan olen vierastanut tätä pelkästään tyttöjen maailmaan kategorisoitua tarinaa. Eihän se ollutkaan sen kummempi kuin nuorten romantikkopoikien maailma. Haaveita, haaveita vain…harvoin toteutuneita, monesti kaatuneita ja useimmiten särkyneitä, sellaista on nuoren haaveilijan elämä, riippumatta hänen sukupuolestaan. No kuuluuhaan Alcottin hahmojen piirteisiin myös tietty päättäväisyys ja toimeen tarttuminen, joten pelkästä taivaanrannanmaalauksesta ei todellakaan ole kyse. Tyttökirjallisuuden klassikoksi nousemiseen voisi olla syynä se, että Allcott antaa naiselle luvan ajatella itse. Olivat hänen ajatuksensa sitten millaisia tahansa. Alcott on tietynlainen Amerikan mantereen myöhäisempi vastine sille, mitä Jane Austen oli ollut täällä vanhalla mantereella.
Gillian Armstrong on Alcottin hengessä tietynlainen naisasian ”tulenkantaja” ja pioneeri. Hän nimittäin on ensimmäisenä australialaisnaisena uskaltanut tarttua pitkän elokuvan ohjausprojektiin. Tämä tapahtui vasta 70-luvulla. En ihmettele sitä, miksi Armstrong on halunnut tehdä juuri Pikku naisia elokuvan uudelleen. En myöskään ihmettele sitä, miksi siitä tuli näin onnistunut ja suosittu elokuva. Hän on nimittäin sisäistänyt tarinan äärettömän hyvin. Se on hengeltään täyttä tavaraa. Viis siitä, että se ei kuulemma ole olleenkaan uskollinen alkuperäisteoksen tapahtumille.
