Jossakin Pohjois-Italiassa on kyläpahanen, jossa valtaa pitää Peppone-niminen mies. Hänellä on Stalin-viikset ja hän ihannoi Venäjää (lue: Neuvostoliittoa). Samassa kylässä on kumma kyllä myös kirkko. Sitä pitää pystyssä isä Camillo. Hänellä on isot hampaat ja ruista ranteessa. Ja hänen pomonsa on – tiedätte kyllä missä.
Mm. Ranskassa hyvin suosituksi (aikoinaan) noussutta Isä Camillo-sarjaa tehtiin useamman elokuvan verran. Ensimmäisen – Venetsiassakin palkitun – elokuvan juonikuvio toistuu niissä lähes muuttumattomana: mahtava Peppone kiusaa isä Camilloa, isä Camillo kiusaa Pepponea, pari pelastaa toisensa ja tekee salaisen sovinnon. Näyttelijätkään eivät vaihdu sarjan aikana. Gino Cervi mesoaa Pepponena, Fernandel hevosnaamailee isä Camillona. Ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Isä Camillo-leffat ovat hyväntuulisia, omalla omituisella tavallaan herttaisia, tasoltaan tasalaatuisia komedioita, joita jaksaa jostakin kumman syystä katsoa useampaankin kertaan. Vitsit ovat kestäviä (esim. suuri kommunistijohtaja tahtoo papin kastavan lapsensa – salassa).
Entinen (ranskalaissyntyinen) vaudeville-tähti Fernandel antoi Giovanni Guareschin romaanissa esiintyneelle papille persoonalliset kasvonsa ja eleensä, eikä parempaa miestä rooliin olisi voinut löytää. Fernandel ON isä Camillo.
