Preston Sturgesin ”Onko vaimoni uskoton?” sai ensi-iltansa 1948. Kun vuosiluvun kaksi viimeistä numeroa kääntää toisinpäin, niin päästään vuoteen -84, jolloin päätettiin uudelleen filmata tämä klassinen musta komedia. Ohjaajaksi pestattiin Howard Zieff. Elokuva sai samalla upouuden suomennoksen ”Mies joka tiesi liian vähän”. Uuden nimen nokkeluus, tai oikeastaan surkeus, perustui siihen, että aikanaan 70-luvulla ilmestyi Goldie Hawnin tähdittämä elokuva ”Tyttö joka tiesi liikaa”, joka menestyi sen verran hyvin, että suomentajat päättivät ristiä joukon muitakin Hawn elokuvia saman mallin mukaisesti eli tyyliin ”Tyttö joka oli siellä” tai ”Tyttö joka meni sinne”. Suosituin näistä oli nimenomaan Zieffin ohjaama ”Tyttö joka kävi intin” ja suomentajien loogisen ideariihen seurauksena tämä nimettiin sitten näin.
Ohjaaja Howard Zieffiä ei juuri nykypäivänä muistella, mutta ei häntä liiemmin aktiivivuosinaankaan kiitelty ohjaustensa tasosta. Hänet oli helppo stanssata tasapaksuksi viihdemaakariksi. Minä kuitenkin pidän Zieffiä verrattomana hyväntuulentulkkina. Henkilökohtainen arvostukseni perustuu lähinnä hänen ohjaamansa ”Tyttöni mun” elokuvaan. Se on yksi niistä leffoista, jotka ovat vaikuttaneet suurimmin omiin tunteisiini varhaisnuoruudessa. Se oli täydellinen kattaus ilon ja surun välimaastossa. Unohtamatta nostalgista tapaa, jolla se oli toteutettu.
”Mies joka tiesi liian vähän” on toinen Zieff suosikkini. Kyseessä on kreisikomedia, jonka vetovoimaisena tähtenä häärii maaninen Dudley Moore. Mooren esittämä kapellimestari saa vinkin, että hänen orkesterinsa viulusti (Assante) käy höyläämässä hänen kaunista vaimoaan (Kinski). Mooren hahmo joutuu tästä järjettömään mustasukkaisuuden puuskaan ja päättää tappaa molemmat. Alkaa hillitön verityön suunnittelu, joka on mielenkiintoisesti rakennettu Mooren hahmon mielikuvituksen ja todellisuuden rajamaalle. Mukana on monia ylittämättömän hauskoja komedian tähtihetkiä, kuten murhailtaan liittyvä naamariepisodi ja viulujen kaksintaistelu.
Armand Assante ja Nastassja Kinski ovat mielenkiintoiset nimet pääosissa, vaikkei heistä kummastakaan ikinä puhjennut niin suurta tähteä kuin ehkä odotettiin. Silti on pakko todeta, että Dudley Moore on komedian priimusmoottori. Humalaiselta sönkkääjältä vaikuttava pikkumies on kerta kaikkiaan vedossa. Hän ei tarvi kuin yhden nasevan repliikin ja homma osuu saman tien maaliinsa. Mooren pokka ei petä missään vaiheessa, vaikka luulisi, ettei tuollaista roolia voi vetää ihan vakavalla naamalla. Moore oli upea koomikko, jonka merkittävyys 70- ja 80-luvun kevyelle komedialle on samaa luokkaa kuin Steve Martinin.
Viihdyttävien komedioiden ystävien kannattaa ehdottomasti tutustua tähän elokuvaan. Myös kieron romantiikan ystävät saavat nauttia. Elokuvan juoni perustuu väärinkäsitysten varaan, joten siltä osin mitään persoonallista ei ole luvassa. Taustalla käytetty orkesterimusiikki tuo hienon pikantin lisän kokonaisuuteen ja elokuvan klassinen musiikkitausta tuntuu näin ollen uskottavammalta. Hieno yllätys elokuvalta, jonka alun perin olin karsinoinut tusinaluokkaan.
