Monet sinänsä hyvät näyttelijät ovat vahvasti imagonsa ”vankeja”. Lokeroituja tiettyyn genreen, jonka ulkopuolelle murtautumista katsojat väkisinkin tarkkailevat puolittain karsaasti tutun näyttelijän yrittäessä uutta aluevaltausta. Otetaan esimerkiksi niin mainio veikkonen kuin Jim Carrey. Käsi pystyyn kenellä tulee hänestä ensimmäisenä mieleen miehen lukuisat (sähellys)komediat? Kuitenkin on huomionarvoista, että esimerkiksi The Truman Showssa ja Tahrattomassa Mielessä hän vetäisee täysin päinvastaiset, todella voimakkaat draamasuoritukset, joista ei tunnelatausta puutu. Jatkokysymys: mitä tulee mieleen ensimmäisenä Ryan Reynoldsista? Niinpä niin. Suosittelisin katsomaan vaikkapa filmin Tulikärpäsiä puutarhassa, joka saattaa muuttaa käsityksiäsi kyseisestä miekkosesta.
Nyt tarkastelun alla olevan Chaos Theoryn kannet lupailevat jälleen yhtä rempseää komediaa, mutta pettävät kun kyseessä onkin enimmältä osin riipaisevaksi tarkoitettu draama. Sellaisena elokuva ei toimi yhtä hyvin kuin alkuasetelmat antaisivat odottaa verraten jos suunnaksi olisi valittu huumoripitoisempi lähestymistapa. Filmin heikkoudesta ei yhtä kaikki voi syyttää Reynoldsia, joka kyllä yrittää kaikkensa surkean käsikirjoituksen alla. Pitemmittä jaaritteluitta seuraavaksi lyhyt kuvaus siitä mistä Chaos Theory kertoo ja miksi se ei onnistu siinä kuin välttävästi.
Pikkutarkka pilkunviilaaja Frank Allen rakastaa pitää elämänsä täydellisessä järjestyksessä. Tästä yllätyksettömyyden ihanuudesta hän myös luennoi muille ihmisille kuivakoissa istunnoissaan. Eräänä aamuna ennen tärkeää tehokkuusseminaaria hänen vaimonsa tekee pienen jäynän miehelleen siirtämällä kelloa taaksepäin neljännestunnin. Mainitun kiusanteon seurauksena Frank myöhästyy lautalta. Tästä seuraa pysäyttämätön ja alati kasvava lumipallo kaaosmaisia tilanteita, joiden seurauksena päähenkilö ajatuu lopulta hylkäämään entisen tarkasti organisoidun elämäntyylinsä ja siirtymään kohtalon hänelle suomalle arvoitukselliselle tielle.
Leffan huumori revitään enimmäkseen Frankin uuden elämäntyylin valtavasta kontrastista vanhaan. Tämä puoli filmistä on mukiinmenevää hupia. Toinen puoli, jossa päähenkilön henkilökohtaiset asiat alkavat mennä järjettömän tapahtumaketjun takia sekaisin ja jossa saamme huomata kuinka helppoa aseen ostaminen on, ei ole lainkaan viihdyttävä vaan pikemminkin turhauttava. Kaikkien tapahtumien jälkeen lopullinen niitti draamaroskaan tulee kun perihollywoodmaiseen tapaan asiat kääntyvät hyviksi ja tämä tehdään tunteikkaan musiikin soidessa taustalla dramaattisen kohtauksen kliseitä tehokkaasti hyödyntäen. Tässä vaihteessa minulta lensi kaukosäädin lattialle.
Näyttelystä minulla ei ole liiemmin pahaa sanottavaa. Psykologisesti epäuskottavan, typeriä käänteitä sisältävän sekä kliseisen käsikirjoituksen jälkeen näyttelijät nostavat uppoavan laivan miten kun pinnalle. Reynoldsin ailahtelevainen päähenkilö toimii edellämainittuun suunnanmuutokseen asti, mutta draamapuoli ei vain sytytä oikein millään tasolla. Yleisemmin sanottuna pätkän olisi ehkä pitänyt selkeästi tehdä itsestään joko komedia tai draama eikä yrittää olla molempia hyvin samanaikaisesti. Päähenkilön vaimoa näyttelevä Emily Mortimer on roolissaan kohtuullinen, vaikka toimii useimpien kuviteltavien kliseiden mukaisesti joka käänteessään. Frankin parasta kaveria esittävä Stuart Townsend on hahmo, josta on vaikea sanoa onko hän lintu vai kala. Jos joskus katsotte tämän leffan niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Joka tapauksessa hänen roolihahmonsa on erittäin ärsyttävä.
Joten lienee paikallaan sanoa ettei Chaos Theory periaatteessa ole erityisen huono elokuva, mutta ei siinä vahvoja hyviä puoliakaan ole. Paremmin tv-sarjojen ohjaajana mainetta niittänyt Marcos Siega ei ehkä ollut aivan kotonaan ”pitkää” elokuvaa ohjatessaan. Lainausmerkit siksi ettei filmi ole pituudeltaan edes puoltatoista tuntia, joskin parempi näin, sillä arvosana olisi luultavasti edelleen jatkanut laskuaan. En tiedä oppiko kukaan tässä filmissä mitään vai mitä ihmettä lopulta sitten tapahtui. Kaaos tosiaan oli hauskempaa kuten takakannessa mahtipontisesti väitettiin muttei kenties tavalla, jollaista tekijät tarkoittivat.
Viimeiseksi se suuri kysymys: kannattaako tämä katsoa? En erityisemmin suosittelisi. Jos ei kertakaikkiaan keksi mitään muuta tekemistä niin sitten ehkä. Tuota viimeistä sanaa ei voi olla korostamatta liikaa. Hätäiseen draamannälkään.
