Pilvikartasto on raivostuttava elokuva, sillä siitä kertominen lyhyesti on mahdottomuus ainakin itselleni, koska en ole kovin hyvä tiivistämisessä. Leffa pursuaa kunnianhimoa, yksityiskohtia ja mestarillisesti toteutettuja osa-alueita toisensa perän – lisäksi moni kyseistä osa-alueista on sellaisia, joita katsoja ei tule elokuvissa usein edes pohtineeksi. Fountainiin ja Tree of Lifeen parhaiten vertautuva elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen, vaikka kyseessä onkin ”rakasta tai vihaa” -tyyppinen kokemus. Tekojemme periytymistä tuleville sukupolville tarkasteleva leffa on nimittäin taiteellista lahjakkuutta monella tavalla todisteena toimiva eepos, jollaisia tulee vastaan aivan liian harvoin. Leffa onkin pelkästään harvinaisuutensa ja uhkarohkeutensa vuoksi katsomisen arvoinen.
Elokuva perustuu brittikirjailija David Mitchellin samannimiseen romaaniin, joka sai välittömästi ilmestymisensä jälkeen osakseen ylistystä, mutta myös passituksen ”mahdoton sovittaa elokuvaksi” -karsinaan. Kyseessä on nimittäin enemmän teemojen kuin tarinan varassa toimiva kertomus, joka jakautuu kuuteen eri osaan. Kukin osa muodostaa itsenäisen kertomuksen, joka kuuluu eri genreen kuin muut, ja sijoittuu eri aikakauteen – kymmenien tai jopa satojen vuosien päähän edellisestä. Kuten yleensä asian laita on, ”mahdoton sovittaa elokuvaksi” kalskahti jonkun korvaan enemmän haasteelta kuin ehdottomuudelta, ja kahdeksan vuotta Mitchellin romaanin jälkeen saapuu siihen varsin uskollisesti pohjaava elokuva. Vaativa lähdemateriaali on tosin pitänyt huolta siitä, että Hollywood-studioita on mukana lähinnä elokuvaa levittämässä: kyseessä on pääosin saksalainen tuotanto, joka saattaa olla kaikkien aikojen kallein indie-elokuva.
Pilvikartasto on massiivinen, mutta taustan ja kolmituntisen keston huomioon ottaen se ei liene yllätys. Itse asiassa elokuvan tekeminen vaati kolme ohjaaja. Voimansa yhdistävät Matrix-krapulasta kärsineet Wachowski-sisarukset ja Saksanmaan ylpeys Tom Tykwer. Hollywood-blockbustereiden parissa työskennelleet Wachowskit ohjasivat tarinan osioista kolme isoskaalaisinta ja parhaiten indieleffoistaan (esim. Run Lola Run tunnettu Tykwer loput kolme.
Rakkaudesta ja rohkeudesta ennennäkemättömässä mittakaavassa kertovan elokuvan kronologisesti ensimmäinen osio vie katsojan 1800-luvun puoliväliin sijoittuvaan meriseikkailuun Tyynelle valtamerelle. Toinen osio kertoo vanhan säveltäjäneron ja tämän nuoren avustajan välisestä yhteistyöstä luokkarajoista kärsivässä Isossa-Britanniassa 1930-luvulla. Kolmas tarina kertoo yhteiskunnallisen trillerin Watergate- ja Vietnam-häpeää potevassa 1970-luvun Yhdysvalloissa. Neljäs kertomus on nykypäivässä pyörivä brittikomedia, jossa kauan kaivattua menestystä hetkellisesti kokeva kirjakustantaja päätyy kovin ottein hoidettuun vanhainkotiin, josta tämä yrittää paeta. Viides tarina on lennokasta scifitoimintaa, jossa tulevaisuuden Soulissa palvelijakloonista tulee osa hallintoa vastustavaa kapinaliikettä, kun taas osioista viimeinen on post-apokalyptinen selviytymistarina Havaijin hiekkarannoilla ja vuorilla. Tarinoista jokainen kulkeutuu jollain tavalla seuraavassa osiossa toimivien hahmojen tietoon, esimerkiksi päiväkirjamerkintöjen tai kirjeiden avulla. Teemojen ja konkreettisten todisteiden lisäksi tarinoita yhdistää tavallaan yksi päähenkilö, sillä elokuva vahvasti vihjaa yhden sielun reinkarnoituvan jokaiseen tarinaan.
Osa Pilvikartaston filmaamisen hankaluudesta liittyy siihen, että kolmituntisuudesta huolimatta kunkin tarinan parissa voidaan viettää lopulta melko vähän aikaa. Mitchellin romaani kertoi tarinat kahdessa osassa: kirja eteni kronologisesti ensimmäisestä tarinasta kronologisesti viimeiseen ja takaisin. Elokuvassa kukin tarina sen sijaan etenee korkeintaan pari minuuttia kerrallaan, kunnes leikataan johonkin toiseen osioon. Jatkuva siirtyminen tarinasta toiseen kuulostaa haastavalta, mutta se auttaa huomattavasti ymmärtämään elokuvan ydinteemoja. Se myös toimii todisteena siitä, että elokuvantekijät ovat jääräpäisen sellaisenaan filmaamisen sijaan ymmärtäneet sanalliseen kerrontaan nojaavan romaanin ja visuaaliseen tarinankerrontaan perustavan elokuvan eli kahden täysin erilaisen taidemuodon väliset erot. Teemoihin ja tarinoihin kiinteästi liittymättömiä yksityiskohtia on toki pitänyt karsia, mutta kolmituntisille elokuvalle tämä on jo ymmärrettävää (ks. myös: Watchmen).
Loikkiminen leffan eri osien välillä toimii, koska irtotarinoilla on samankaltainen rakenne sekä toistuvia elementtejä. Jokaisesta tarinasta löytyy esimerkiksi orjuutettu, sorrettu tai vainottu kansanosa ja sen yläluokkaiset hallitsijat, mutta myös rohkeutensa keräävä päähenkilö, joka taistelee vapauden puolesta ja / tai kätketyn totuuden paljastamiseksi. Tämän kaiken rytmittäminen toimivaksi kokonaisuudeksi kertoo taiteellisesta visionäärisyydestä, joka riittänee hiljentämään kenet tahansa (mukaan lukien itseni), joka on koskaan epäillyt Wachowksien hukanneen lahjansa ensimmäisen Matrixin jälkeen. Kunniaa toki jakaa myös Tykwer ja tämän kanssa aikaisemmin toiminut leikkaaja Alexander Berner, jonka työ muistuttanee montaa katsojaa siitä, miksi ja miten leikkaaminen on tärkeä osa elokuvantekoprosessia.
Toistuvien teemojen lisäksi tarinoissa kierrätetään päärooleissa samaa pienehköä näyttelijäpoppoota, joka maskeerataan monimutkaistenkin meikkinaamioiden avulla täysin erilaiseksi vaikka jokaiseen tarinaan. Meikkaukset haastavat kaikki kuviteltavissa olevat rajat: näyttelijät vaihtavat ikää, sukupuolta ja ihonväriä kuin vaatteita loikatessaan samalla hyviksestä pahikseksi tai sivuosasta pääroolin kautta ohikiitävään cameoon. Jotkin maskeerauksista ovat hyvin itsestään selviä – Tom Hanksin ja Hugo Weavingin tunnistanee joka tarinasta – mutta toisaalta niiden tavallaan kuuluukin. Näyttelijöiden kierrättäminen sellaisenaan hahmosta toiseen olisi todennäköisesti tehnyt vielä hankalammaksi käsittää erot yksittäiset hahmojen välillä, mutta uusien näyttelijöiden palkkaaminen jokaista osiota varten olisi hankaloittanut toistuvien teemojen ja hahmosuhteiden nostamista esille.
Ensiluokkaiset maskeeraukset siis palvelevat samanaikaisesti kahta vastakkaista tehtävää: ne pitävät näyttelijät tunnistettavina mutta erottavat heidät muista hahmoistaan mahdollisimman paljon. Näyttelijöiden kaikki roolit paljastetaan lopputeksteissä, ja vaikka itse luulin olevani roolinvaihdoksista perillä, myönnän toljottaneeni valkokangasta monttu auki hämmästyksestä. Pilvikartaston jättäminen vaille maskeeraus-Oscaria kuuluu Yhdysvaltain elokuva-akatemian palkintojenjaon historian suurimpiin vääryyksiin. Samalla aikakaudesta toiseen tanssahteleva elokuva olisi ansainnut tunnustusta puvustuksestaan.
Itse näyttelijäkaarti tasapainoilee typecastingin ja revittelyn välillä: suurimmat mukana olevat nimet ovat yksipuolisissa rooleissa tasapaksuja suorituksia usein antavat Tom Hanks, Halle Berry, Hugo Weaving ja Hugh Grant, mutta toisaalta Pilvikartaston tarjoaman runsaan liikkumatilan turvin näyttelijät venyvät huikeisiin roolisuorituksiin. Halle Berry tekee vihdoin ja viimein roolisuorituksen, jonka varassa Kissanainen-fiaskon kehtaa antaa anteeksi, ja post-apokalyptisia maisemia vaeltaessaan Tom Hanks pesee aikaisemmalla Cast Away-roolillaan lattiaa. Toisaalta mukana on oikein niljakkaita sivuosahahmoja, joiden parissa Hanksin ja Grantin kaltaiset kultapojut pääsevät irrottelemaan. Typecastingista kärsivä Weaving on vähän tylsästi joka kerta jonkin asteen konna, mutta toisaalta hän herkuttelee tilanteella tarjoamalla kuusi mehevää pahisroolia yhden hinnalla, kiertäen esimerkiksi palkkatappajasta julmaksi naishoitajaksi sekä korealaisen miehen kautta lopulta itse piruksi. Toisaalta kansainvälisesti vähemmän tunnetut nimet ottavat niin ikään ainutlaatuisuudesta tilanteesta kaiken irti. Esimerkiksi korealainen Doona Bae nähdään irlantilaissyntyisenä vaimona Jim Sturgessin Tyynenmerenmatkaajalle, mutta heidän rakkaustarinansa saa jatkoa vielä satojen vuosien päässä Koreassa, jolloin rotua vaihtaa vuorostaan Sturgess.
Pilvikartasto on hyvin hankala elokuva kerrottavaksi, sillä sitä voi monitahoisuutensa vuoksi kehua – tai haukkua – loputtomiin. Esimerkiksi Tykwerin osin säveltämää musiikkia voisi käydä läpi virkekaupalla jo avainroolinsa vuoksi – elokuvalle nimen tarjoava Pilvikartasto on nimittäin sinfonia – saati sitten siksi, että se on todella kaunista ja rytmittyy erinomaisesti avainkohtauksiin ja -teemoihin. Toisaalta mikään musiikkiraita ei auta, jos katsoja ei kykene pysymään mukana tarinassa tarpeeksi kauan sisäistääkseen elokuvan sanoman. Suoraan asiaan kuudelta eri taholta syöksyvään elokuvaan voi olla raivostuttavan hankala päästä kiinni. Lisäksi tarinan kaikki kuusi osaa eivät toimi aivan yhtä hyvin – osa ongelmista on seurausta pakollisesta karsimisesta suhteessa Mitchellin kirjaan, osa on kirjan peruja. Lisäksi rakkauden, rohkeuden, toivon ja totuuden riemukulkueen käsittely eivät ole teemoiksi mitään erityisen syvällistä. Skaala on toki ennennäkemätön, mutta yltiösokeristen teemojen kuusinkertainen takominen katsojan päähän saattaa olla yhtä raivostuttavaa kuin leffan ymmärtämättä jääminen.
Ennen kaikkea Pilvikartasto on elokuvana, kuten romaaninakin, hyvin tehty ja mielenkiintoinen. Toimiiko kokonaisuus – se jää katsojan / lukijan päätettäväksi ja riippuu täysin tämän persoonallisuudesta. Raa’an järjen sijaan ennenäkyihin, aikakaudet ylittäviin uniin ja uudelleensyntymään uskova elokuva nojaa ehkä vähän liikaa tunteisiin ja niiden tarjoamiseen säiliöautollinen kerrallaan, mutta toisaalta mielestäni yliromanttiseenkin ihmis- ja maailmakäsitykseen uskovalle elokuvalle on aina välillä tilausta, erityisesti jos se toteutetaan näin tinkimättömästi. Pilvikartasto ei olekaan pelkästään vain todella hyvä elokuva – se on elämys.
