Keski-Euroopan maissa kuten Romaniassa matkustaessa puhutaan, että kannattaa varoa taskuvarkaita. Myös miljoonakaupunkien metrot ovat esimerkiksi täynnä salamannopeita, huomaamattomia ja ovelia näpistäjiä, jotka käyttävät hyväkseen hyväuskoisia turisteja. Ilmiö on mielenkiintoinen. Miten nämä taskuvarkaat saavat niin hyvin ja huomaamattomasti ihmiseltä anastettua lompakon syvältäkin repun sisästä tai takin povitaskusta? Syy on yksinkertaisempi, kuin ehkä haluaisimme myöntää – ihminen on säälittävän ennalta-arvattava eläin.
Kaikki menestyneimmät ihmiset – ihmiset, jotka keräävät osakseen suurta ihailua ja kunnioitusta ylimalkaisten kykyjensä takia sanovat samaa. He sanovat, että yksikään menestynyt ihminen ei eroa älyllisiltä tai miltään muiltakaan kapasiteeteilta menestymättömästä ihmisestä. Maailman suurimmat saavutukset on saavuttanut ihminen, joka on täysin samanlainen kuin jokainen muukin. Tästä kielii myös se, että monet menestyneet ihmiset kärsivät jonkinlaisesta huijarin syndroomasta – he pelkäävät, että joku päivä vielä kaikki muut huomaavat, että heissä ei olekaan mitään erityistä.
Ihmisolento on taitava rakentamaan pilvilinnoja. Me sijoitamme merkitystä paikkoihin, jossa sitä ei ole. Me luomme suuriakin illuusioita elämiemme ympärille. Ihminen on psykologialtaan mielenkiintoinen, koska hänellä on jatkuva tarve olla eheä. Me kuvittelemme löytävämme merkitystä milloin jumalasta, milloin yhteiskunnasta, milloin perheestä, avioliitosta, rakkaudesta. Karu totuus on se, että päivän päätteeksi meitä ohjaa samat biologiset vietit, kuin kaikkia muitakin.
Luihin ja ytimiin on kalvava kuvaus, mitä tapahtuu kahdelle (Marion Cotillard, Matthias Schoenaerts) rikottujen kehojen vangille, kun heidän koko todellisuutensa murenee samalla kun toinen menettää jalkansa ja toinen saa toistuvasti nyrkistä naamaan.
Ohjaaja Jacques Audiard ei rakenna kuvansa ympärille mitään ylimääräistä. Hän näyttää nämä kaksi elämää niin rajusti, niin raa’asti kuin vain suinkin osaa. Hän ei käännä kameraa heistä pois kun he rakastelevat tai riitelevät. Ennen kaikkea Luihin ja ytimiin on psykologinen kuvaus kahdesta ihmiskohtalosta, kun he etsivät elämää pilvilinnojen ulkopuolelta. Cotillardin tulkitsema Stephanie menettää jalkansa rakastamansa eläimen takia. Schoenaertsin esittämä nyrkkeilijä Ali etsii elämälleen jotain aitoutta katutappeluista. Heidän molempien elämänsä on sysännyt heidät syrjään, tehnyt heidän aikaisemmista valinnoista turhia.
Luulen, että Luihin ja ytimiin -elokuvan tarkoitus on herättää katsoja analysoimaan omaa todellisuuttaan kuin hän itse olisi niin fyysisesti kosketuksissa oman alkukantaisuutensa kanssa. Kun menetät jalkasi, elämästäsi tulee hyvin erilaista. Kaikki muu menettää merkityksensä, kun päähuomio on siinä, miten pärjätä ilman jalkoja. Myös tapa, miten toiset ihmiset kohtelevat sinua paljastaa sinulle ei, kuinka he kohtelevat sinua nyt, kun olet raajarikkoinen, vaan myös kuinka he kohtelivat sinua sitä ennen.
Kun elämäsi on niin irrallaan kaikesta mielihyvästä, kaikesta yltäkylläisyydestä, kaikista etuoikeuksista, kuten Schoenartsin Alin elämä on, niin teet mitä tahansa, että tuntisit itsesi olevan elossa. Vaikka se tarkoittaisi fyysistä väkivaltaa todella rajuissa katutappeluissa. Oikeastaan se on ainoa keino, jolla käsitellä omaa elämää. Ihmiset, joille on annettu kaikki, jatkavat vain ottamista. Heille mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Mutta ihmiset, jotka eivät ole koskaan saaneet mitään, joutuvat kyseenalaistamaan, että tarvitsevatko ylipäänsä kaiken tai ei mitään. Ja voit valita vain toisen.
Luihin ja ytimiin on pelkistetty, koruton kuvaus ihmisen biologisesta alkukantaisuudesta. Se kuvaa ihmisiä, joiden tarkoitus ei ole saavuttaa mitään, eikä tulla miksikään. Moni ei varmasti pysty samaistumaan tälläiseen elämään, mutta jos opit kyseenalaistamaan oman aivopestyn uskosi elämäsi pilvilinnoihin – oli se uskonto, työura tai avioliitto – voit ehkä ymmärtää joku päivä, että kaikki, mitä varten olet elämässäsi elänyt on tosiaan harhaa. Mitä jää jäljelle on jalkasi viemässä sinua paikasta toiseen ja nyrkkisi raivaamassa sinulle omaa paikkaasi, toisten kustannukselle tietenkin. Mutta siitä kaikesta seuraa hyvin yksinkertainen kysymys: mitä hävittävää sinulla on?
