Kuten hyvin tiedämme, maailma ei ole täydellinen. Jos jokin asia tai aspekti pienellä Telluksellamme siis vaikuttaa olevan virheetön ja puhtoinen, ei se loogisesti ajateltuna ole näin. Viattomiltakin vaikuttavista yhteiskunnallisista instansseista pitäisi siis löytyä pimeitä – tai vähintään hämäriä – osapuolia. Tätä taustaa vasten on ilmiselvää, että avaruusjärjestä Nasa lavasti Kuu-retket, JFK:n salamurhan todelliset suunnittelijat ja toteuttajat ovat vielä paljastamatta, ja totta kai Yhdysvallat suunnitteli tai ainakin myötävaikutti syyskuun yhdennentoista päivän terroristi-iskujen toteutumiseen vuonna 2001.
Ihmisen luontainen vainoharhaisuus on siirtänyt salaliitot myös filmille. ”Entä jos..?”- taustaa vasten onkin ihanteellista pohtia yhteiskunnan, yritysten ja organisaatioiden ”todellisia”, nurjia toimia. Kooma löysi panikoimisen aihetta sairaalareissuista, kylmän sodan aikana kommunistit ujuttivat lonkeroitaan sinne tänne, ja kaiken kukkuraksi Da Vinci –koodi opetti, että katolinen kirkko pimittää tietoa Jeesuksen jälkeläisten olemassaolosta. Tätä tahtia jatkuva paranoinen bongailu puuduttaakin katsojan melkoista tahtia, erityisesti kun totuuden puolesta väsymättömästi taistelevat kirkasotsaiset sankarit saavat salaliitot selville ja romutettua lähes viikonloppuviihteenä.
Tom Tykwerin omaperäisen murhajännäri Parfyymin jälkeen ohjaama International tuo salaliittoiluun ainakin vienon tuoreuden tuulahduksen. Jos pahaa-aavistamaton päähenkilö viettää tavanomaisessa salaliittotrillerissä puolet elokuvasta pyrkiessään kurkkimaan kulissien taakse, lyö International virkistävästi katsojaa kasvoille. Päähenkilöt, tarkemmin sanottuna Clive Owenin esittämä Louis Sallinger sekä Naomi Wattsin toisarvoisesti siellä täällä piipahteleva ja unohdettava hahmo, ovat nimittäin alusta asti tietoisia karmaisevan salatun totuuden olemassaolosta. Elokuvalle nimensä antanut International-pankki hankkii kulisseissa poliittista valtaa mittavien asekauppojen avulla, ja toimista tietoisia olevat järjestöt, hallitukset ja muut toimijat antavat touhulle tietty siunauksensa.
International iski teattereihin parhaassa mahdollisessa välissä: rahoitus- ja sijoitusmaailmasta liikkeelle lähtenyt lama oli kääntänyt kapitalistisen maailman huomion pankkien mittaviin, vaarallisiin ja ennen kaikkea tuntemattomiin sijoituksiin, joita jokaisen omilla säästöillä suoritellaan. Alkutalvella valkokankaille saapunut elokuva oli kuvattu jo ties milloin, mutta sai yllättävää painokkuutta sanomaansa.
Idea on todella toimiva: se saa katsojan pauloihinsa ja vajoamaan aatoksiinsa vähintäänkin elokuvan alkupuoliskon ajaksi. Ikävä kyllä elokuvan omaperäiset ansiot lopahtavat tähän. Kun hahmot tietävät karmaisevan totuuden, seurataan lähes täyspainoisesti yrityksiä etsiä rahanpitävät eli korruptionkestävät todisteet Internationalin puuhista. Ja voi pojat, se on tylsää puuhaa. Ties kuinka monesti Sallinger ja elokuvan pakollinen kaunistus saavat johtolangan tai todistajan, jonka International tovin päästää pyyhkii pois päiväjärjestyksestä kaikkialle ulottuvien lonkeroidensa avulla. Idean sadannen toistokerran kohdalla mullistavalta kuulostavan perusidean yli päässyt katsoja töksähtää elokuvan junnaavaan rakenteeseen.
Epätoivoisuus sopii Internationalin maailmaan ja on toki paikallaan. Kovin luontevalta Sallingerin tasapainoilu epäonnistumisten ja suoraselkäisyyden välillä ei kuitenkaan vaikuta. Elokuvassa annetaan ymmärtää, että Sallinger on pyrkinyt naruttamaan pahispankin jo vuosien ajan, mutta jatkuvat epäonnistumiset huomioon ottaen kunnollinen työnarkomaanimme on jaksanut yllättävän kauan pysytellä puhtoisissa keinoissa. Luulisi, että mies olisi livenyt laittomuuksien ja holtittomuuden puolelle jo ajat sitten – tai tullut tapetuksi, kuten niin monet muut Internationalia vastustaneet. Sallingerin koviin otteisiin tarjoillaan kuitenkin näkymä vasta lopussa, silloinkin epäluontevasti, vähän ohimennen ja pettymyksen arvoisesti. Lopusta ja pettymyksestä puheen ollen: shokeeraavaksi tarkoitettu loppuratkaisu ei kauheasti hätkähdytä, sillä jo pitkään voi finaalin huomata olevan ainoa mahdollinen ratkaisu ilman, että käsikirjoittaja Eric Singer olisi sortunut deus ex machinan käyttöön.
Vaikka tarinan tilanne pyörii henkilöiden näkövinkkelistä paikallaan, pitävät Tykwer ja Singer katsojan hereillä timmillä temmolla. Takkuavan tarinan keskelle mahtuu todellisia ilopillerikohtauksia. Näihin lukeutuu vuosikymmenen parhaisiin toimintakohtauksiin kuuluva ammuskelu modernin taiteen museossa New Yorkissa. Kyseinen kohtaus on todellinen hatunnoston arvoinen suoritus. Kuitenkin muun näyttävän ja virkistävän aineksen vähyys jättää katsojan toteamaan lopputekstien edessä, että kaikkia lupauksia ei tullut lunastettua. International onnistuu kuitenkin salaliittotrillerin kahdessa perustehtävässä: olo on ainakin jotenkuten viihtynyt, ja leffa saa takuulla vilkuilemaan ympärilleen epäluulon vallassa.
Ps. Matkapuhelinten mahdollisia säteilyhaittoja asetettiin äskettäin tutkimaan melko iso työryhmä. Miljardibisnestä mahdollisesti kenties uhkaavaa tutkijaporukkaa johtaa seitsenhenkinen johtoryhmä, joista neljällä – yli puolella – on yksikäsitteisen kiistämättömät yhteydet kännykkäbisnekseen. Salaliitto, anyone?
