Itseoppineen elokuvaohjaaja Aleksi Mäkelän Rööperi vie katsojan nimensä mukaisesti Rööperiin eli Helsingin Punavuoreen. Rööperin eläjistä leffa nostaa esiin siellä 1960-luvulla ja vuosia sen jälkeenkin vaikutusvaltaa hamunneen miesjoukon. Kundijengin vaiheet pohjaavat Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin haastatteluromaaniin Rööperi – Rikoksen vuodet 1955 – 2005. Käsikirjoittaja Marko Leino on kursinut sen erillisistä haastatteluista kokoon puolifiktiivisen kertomuksen, jonka valkokangasversiota mainostetaan sloganilla: ”Rikollisen hyvä elokuva.”
On vaikea ihastua elokuvaan, joka jo alussaan nytkähtelee kliseistä kuin verilammikossa kouristeleva raato. Pikkunilkin näköinen Krisu (Franzén) astuu pakotettuna toisten hämärätyyppien autoon ja saa ilmaisen kuljetuksen rantaan. Krisun kohtalo näyttää sinetöidyltä jo paljon ennen sitä. Kun tutiseva jätkäraiska alkaa rannassa suuren monologinsa, lipsutaan pahasti katsojan aliarvioinnin ja jopa amatöörimäisyyden puolelle. Siitä hypätään takaumaan, niihin vuosiin, jolloin kakki oli vielä reilassa. Ollaan 1960-luvun puolivälissä, kun Tomppa (Edelmann), Krisu, Arska (Salminen) ja Mustalais-Kari (Hietalahti) alkavat tehdä haaveistaan totta ja haalia Rööperin viinamarkkinoita itselleen. Pimeän pullon myynti on kovaa bisnestä, mutta kovia ovat kunditkin.
Aleksi Mäkelän elokuvissa miehet juovat, tappelevat ja tekevät kolttosiaan puitteissa, jotka näyttävät rahakkaasti toteutetuilta. Rööperi ei ole tässä mielessä poikkeus. Se ei kuitenkaan ole pelkästään äijien rellestystä ja hölmöilyä. Elokuvan toinen päähenkilö, Tomppa, kuvataan mieheksi, joka ei erityisemmin kuppia kallista, eikä naimisiin mentyään jätä kuulematta nuorikkonsa (Viitala) toivetta rikollisen toiminnan lopettamisesta. Krisun, Arskan ja monen muun kannalta leffa osoittaa, ettei lakia kannata rikkoa. Esitellessään hahmojensa eri näkökulmia Rööperi näyttäytyy yllättävänkin tiukkamoraalisena kertomuksena.
Rööperin näyttelijäsuoritukset ovat hyviä lähes kautta linjan. Kehnointa työskentelyä nähdään Jasper Pääkkösen osalta, mikä saattaa johtua hänen roolinsa totaalisesta fiktiivisyydestä. Pääkkönen näyttelee nuoremman polven rikollista. Tyypissä on yhtä paljon ulottuvuuksia kuin yksisivuisessa kirjassa. Koko hahmo on pelkkää kieroutunutta pahuutta, jota Pääkkönen huokuu yhtä paljon kuin kumihansikas teräksistä kylmyyttä. Käsikirjoitusta voi osaksi syyttää myös Peter Franzénin hahmon kohdalla. Se alleviivaava tapa, jolla Leino ja Mäkelä kertovat Krisun tarinaa, syö monta hyvää hetkeä.
Samuli Edelmannin esittämä Tomppa on elokuvan parhaiten kirjoitettu, selvästikin mietityin hahmo. Edelmann sopii rooliinsa tismalleen, kuten Pekka Valkeejärvi hänen vastapuolelleen, pelätyn Ukin rooliin. Jos Edelmann onkin tässä elokuvassa vielä jyhkeän korston mitoissa, Valkeejärvi näyttää sopivan hämäävästi jonkun paaperon kivalta papalta. Sitähän Uki ei tietysti ole, vaan äkkipikainen murhamies.
Elokuvan tapahtumia siivittävät kotimaiset iskelmäklassikot, joista osan funktio jää niiden sanoituksen puolesta kumman irralliseksi. Ajankuvaa ne tukevat kuitenkin mainiosti. Rööperiä pitääkin kiitellä tapahtuma-aikansa näköiseksi ja kuuloiseksi leffaksi. Vähemmän alleviivaavana ja juonensa puolesta yllätyksellisempänä elokuvana se voisi olla myös muilta osiltaan onnistuneempi.
