Italialaisdraama Melissa P. – Sata harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa kertoo puberteetti-iän kynnykselle astuvan nuoren teinitytön orastavasta seksuaalisuudesta ja sen myötä rakentuvista uusista ihmissuhteista ja kokemuksista. Päähenkilö on Melissa-niminen 15-vuotias äitinsä ja isoäitinsä kanssa asuva normaaleilla teiniongelmilla varustettu tytöntyllerö. Hän on korviaan myöten ihastunut Daniele-nimiseen vanhempaan jätkään, josta päiväkirjan sivut joutuvat kuulemaan päivästä toiseen. Leffan tapahtumat käynnistyvät Danielen pitämissä allasbileissä, joihin myös Melissa on kutsuttu ystävänsä Manuelan kera. Juhlat päättyvät kuitenkin nöyryyttävään kokemukseen, joka käynnistää päähenkilön sisäisten tuskien raivoavan myllerryksen.
Elokuvan tapahtumat perustuvat Melissa Panarellon luomaan romaaniin, jonka hän on kirjoittanut päiväkirjamuotoon löyhästi omiin nuoruuskokemuksiinsa nojaten. Myös elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Luca Guadagnino käyttää em. kerrontatyyliä varsinkin tekeleen alkutaipaleella. Melissa P. ei missään nimessä ole hyvä elokuva, sillä ei ole sanomaa tai minkäänlaisia ansioita tulla huomatuksi, ja koko rainan olemassaolo on syytä kyseenalaistaa. Elokuvassa nähdään paljasta pintaa, itsetyydytys- ja seksikohtauksia, joilla ei ole pointtien valossa mitään merkitystä. Guadagninon näkemys aiheesta on harmittavan pinnallinen, päähenkilön ajatusmaailmaan ei syvennytä tarpeeksi ja muutokset päähenkilön toimintatavassa ovat epäuskottavan radikaaleja. Alussa nähtävä ujo koulutyttö muuttuu katsojien silmissä yhdessä yössä miehiä nieleväksi viettelijättäreksi.
Hahmojen rakenteluun olisi tullut suhtautua hienovaraisemmin ja katsojaystävällisemmin, sillä itse en ainakaan pystynyt millään muotoa samaistumaan Melissan murrosiänvaiheisiin ja kansankielellä sanottuna lutkaksi kehittyvästä päähenkilöstä ei välitä tipan tippaa. Maria Valverde tulkitsee Melissaa onnistuneesti, ja muistuttaa 18-vuotiaanakin kolme vuotta nuorempaa naisenalkua. Tunteitaan hyvin ilmaiseva näyttelijätär kykenee hyppäämään mukaan hahmon läpikäymiin muutoksiin ja osoittaa kameleontin kykyjään. Hahmogallerian onnistunein yksilö on Geraldine Chaplinin tulkitsema boheemi isoäiti, joka kamppailee sydänvaikeuksiensa kanssa ja toimii Melissan tärkeimpänä ymmärtäjänä. Hän onnistuu luomaan leffaan ripauksen aitoutta ja aina kuvaruutuun ilmestyessään varastaa shown vastanäyttelijältään. Muut hahmot ovat harmaita ja näkymättömiä.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että tekijäpoppoo epäonnistuu päämääriensä saavuttamisessa totaalisesti. Tuskinpa heidän tavoitteenaan oli saada aikaan pinnallista ja sanomatonta vilautteluelokuvaa, joka on tunnemaailmaltaan kotisohvalle niin hohtavan kylmä, että voisi luulla olohuoneen ikkunan olevan auki. Haukuista huolimatta Melissa P. ei ole kokonaisuutena pohjanoteeraus, ja kyllä sen kerran pystyy vaivatta katsomaan. Mahdollisuuksia vain olisi ollut huomattavasti parempaan, jos tekijöiden visio teinitytön seksuaalisuuden orastamisesta olisi ollut muutaman asteen syvällisempi. Tällaisenaan en lähtisi elokuvaa ainakaan nuorelle naisväestölle suosittelemaan. Tiedä millaisia ajatuksia Melissan miesorjuuttaminen ja objektiivinen näkökanta tärkeisiin parisuhdeteemoihin herättää.
