80-luvun alussa ei ollut BB-silikoninmetsästystä tai poppikisoja, joissa pitää näyttää hyvältä osatakseen laulaa ulkoa koviskommenttinsa opetelleiden tuomareiden edessä. Silti pinnallisuus ja television valta huolestuttivat. Niistä huolista syntyi vahvasti kasarimuotissaan istuva Looker-murhat.
Myös Michael Crichtonin Jurassic Park -idea oli tuolloin vielä torso, joten hän pystyi keskittyä ohjaajanuraansa. Siitä ohjaajanurasta ei lopulta kovin säihkyvää tullut, teosten kärkikolmikko (Kultajuna, Kooma ja Jurassic Parkia enteilevä West World) oli nähty jo 70-luvulla ja 80-luku toi mukanaan lähinnä vain viiksekkäiden miesten tähdittämiä semijännäreitä.
Looker-murhat alkaa tilanteesta, jossa huippuarvostetun plastiikkakirurgi Robertsin (Albert Finney) kauneimmat ja pakkomielteisimmät naisasiakkaat päätyvät miittaamaan viikatemiestä turhan usein – kenenpä muun kuin epäilyttävän mursunviiksisen miekkosen toimesta. Roberts etsii asiakkaista enkelikasvoisimman (Susan Dey) ja käy taistoon ultimaalisen pahaa suurfirmaa vastaan. Asetelma tarjoaa mahdollisuuden niin pieneen provosoivaan vilautteluun, futuristiseen aseleikittelyyn kuin myös pakolliseen romanssiin.
Looker-murhien ongelma on simppeli. Se on tylsä. Crichtonin visionäärisyys ylsi usein siihen asti, että teknotrillerin hätkähdyttävä idea oli paperilla. Henkilöohjaukseen tai idean visuaaliseen jalostamiseen rahkeita ei löydy – ei ainakaan Looker-murhista. Tämän myötä kaikki keskeiset henkilöt ovat enemmän tai vähemmän tympeitä.
Crichton pyrkii keventämään tunnelmaa tuomalla loppukohtaukseen vakavaa mainosmaailmaa ivaavaa ”huumoria”, joka toimii ideatasolla, mutta näin rytmitettynä ei. Muutenkin aikomukset ovat kauttaaltaan kunnianhimoisemmat kuin nyt nähtävä kohtuullisen unohdettu pala 80-luvun konesävelin höystettyä teknojännäriä. Respektit silti vekkulista If Looks Could Kill… -taglinesta.
