On helppoa laittaa George Carlin (R.I.P) koomikoiden joukkoon, mutta vaikka Carlin käyttää huumoria apunaan on hänen filosofiansa timantintarkkaa realismia. Hän tervehtii yleisöä kohteliaasti ja aloittaa valituksella koska valitusta ei ole tarpeeksi. Eikä ne aiheet ole mitään pikkukiusoja, vaan laajamittaisen psykoottisen vihan ansaitsevia kiusoja. Lentokenttäturvallisuus on ensimmäinen kiusa joka joutuu suurennuslasin alle ja siitä eteenpäin meno vain kiihtyy, sillä huumeiden salakuljetus näyttää onnistuvan hyvin ja se on hyvä. Carlin lyttää pelonaiheet silkalla myrkkyä tihkuvalla verbaalitykityksellä, kehuu immuunijärjestelmäänsä ja lyttää sanaston vääristelyn. Vähemmistöt eivät luonnollisesti ole pyhiä, sillä testosteronia uhkuville macho-paukapäille on [I]Slugfest[/I]-turnaus missä ainoat sallitut ravinteet ovat viski ja PCP. Moninaisten vääntelyiden jälkeen Carlin kertoo muiden kanavien ohjelmista ja miellyttävistä lauluista ja hänen mustan huumorin sävyttämä filosofiansa on lattean faktapitoista ja kaiken lisäksi hän napauttaa mukaan hulvattomia vertauskuvia. Lisäksi pilkan kohteena on uskonto, mainonta ja tietysti George Carlin itse ihmiskunnan edustajana.
Esiintyessään Carlin on silkan raivon ruumiillistuma. Hänen ilmeensä huokuvat halveksuntaa sillä koko maa on ollut alusta alkaen hevonpaskaa. Lopetuksena on ärhäkkä saarna uskonnon puhtaasta paskapuhehistoriasta ja vielä kysymys siitä että eikö ole törkeintä rienausta vaatia jumalaa korjaamaan työtään? Välissä juttu tuntuu hukkaavan punaisen lankansa, mutta kokonaisuus pysyy johdonmukaisena alusta loppuun.
Carlinin tunnin mittain poliittiselle korrektiudelle paskat haistattava soolo on huutonaurun irti repivää verbaalisekoilua, mutta pinnan alla kuplii pettynyt idealismi.
