Kun on mielesi
kuin tuo päilyvä vesi
hiljainen mutta ei kuollut
äänetön mutta ei jäinen (Sirkka Selja, Niinkuin ovi)
Kanadalainen vanhuusdraama Kaukana poissa alkaa hienonhienolla viittauksella siihen, mistä siinä on kysymys. Ikääntynyt pariskunta lopettelee keittiöaskareitaan. Mies seisoo taka- ja vaimo etualalla. Kamera ei kohdista silmäänsä mihinkään erityiseen yksityiskohtaan, mutta jos katsoja seuraa miehen katsetta, hän näkee, miten tämän vaimo – hetken epäröityään – laittaa tyhjän paistinpannun jääkaappiin. Vaimo lähtee huoneesta, hiukan hämillään, mutta hymyillen. Hän on kaunis, ei lainkaan sen näköinen kuin sairaan ihmisen voisi ajatella olevan. Sitten mies ottaa pannun kaapista, ei kiukustuneena, muttei pilkallisenakaan, ja vie sen oikeaan paikkaansa. Grant (Pinsent) on jo tottunut siihen, ettei Fiona (Christie) enää muista niin kuin ennen.
Mikä minun sydämeni synkäksi saikaan? –
Muistoni lensivät nuoruuden aikaan. (Eino Leino, Hyljätyn valitus)
Ikääntymisestä tai yli 60-vuotiaista kertovia elokuvia ei ole liiaksi, joten Kaukana poissa tuo liennytystä puutteeseen. Vaikka sen käsikirjoittajanakin toiminut ohjaaja Sarah Polley on noin kolmikymppinen ja ex-lapsitähti (suositun Tie Avonleaan -sarjan Sara), elokuva on kaikkea muuta kuin osoitteleva tai kaavamainen selonteko siitä, mitä vanhuuteen kuuluu tai miten ikäihmiset elävät. Pinsent ja Christie elävät rooleissaan hyvin yhteen silloinkin kun Fiona ottaa vähä vähältä yhä isompia askeleita poispäin miehestään. Alzheimer nostaa pintaan asioita, joista pariskunta on vaiennut ja jotka Grant vapaaehtoisesti haluaisi jättää taakseen. Fiona alkaa kuitenkin kasvattaa niistä ympärilleen muuria, jonka takana hän päättää käyttäytyä kuin olisi ehkä halunnut vuosikymmeniä sitten. Hyvin kuivaa ja erittäin tarkkaa huumoria Fionan ja Grantin tarinassa edustaa Michael Murphyn esittämään Aubreyyn liittyvä käänne. Elokuvassa, jossa teot kertovat muutenkin enemmän kuin sanat, Aubreyn tehtävä on olla mykkä, lähes liikuntakyvytön möhkäle, jonka Fiona kohottaa viimeiseksi tiileksi muuriinsa itsensä ja Grantin väliin.
Olit poissa. Ja poiss’ oli syleilyt.
Olin kauan kaikkea paitsi.
Kävin niinkuin paimen säikkynyt,
joka varjojen katraita kaitsi. (Uuno Kailas, Olit poissa)
Fionan sairaus on totta kai surullinen asia, ja Grantin sinnikkäät yritykset pitää rakkaastaan kiinni riipaisevat varmasti, kiitos Pinsentin alakuloista optimismia heijastelevan läsnäolon. Kaukana poissa onkin kuin pitkä hyvästijättö, mikä voi tehdä elokuvasta jopa liian apeamielisen perus perjantai-illan ohjelmaksi. Vakavaa ja jossain määrin yksioikoista aihetta onkin yritetty elävöittää yhdellä pikku yllätyskäänteellä ja kuvakerronnalla, joka muutaman kerran pyrkii terottamaan tapahtumia liiankin selvästi. Esimerkiksi Fionan ja Grantin kirjaimellinen hiihtely omille laduilleen on aivan ylimääräiseltä vaikuttava tilkekohtaus, joka särähtää esiin muusta elokuvasta kuin Rembrandtin maalaukseen eksynyt tikku-ukko. Kauneusvirheet ovat tässä elokuvassa silti melko pieniä. Vuonna 2008 Kaukana poissa saavutti kaksi Oscar-ehdokkuutta, käsikirjoituksesta ja parhaan naisnäyttelijän kategoriassa – eli niitäkin kriteerejä ajatellen kyseessä on keskivertoa laadukkaampi draamaelokuva.
Ei mikään ole kuollut
[…]
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä…
Jäi hymyily surullinen. (Aila Meriluoto, Jälkeenpäin)
