Olli Saarelan Lunastus (1997) oli aikoinaan leffa, joka lupasi paljon. Rukajärven tie (1999) jatkoi samaa lupaavaa linjaa. Elokuvantekijänä Saarela tuntui saavan rankkoihinkin aiheisiin sellaista herkkyyttä, jota monet muut kotimaiset miesohjaajamme eivät ole onnistuneet tai tahtoneet tavoittaa. Harjunpää ja pahan pappi on ulkoisesti komea elokuva, mutta sisältä vähän sitä ja tätä. Toisaalta, toisin kuin esimerkiksi Rukajärven tien kohdalla, Saarela ei ole ollut käsikirjoittamassa tätä elokuvaa. Jotenkin lopputuloksesta tulee tuntu, että tähän projektiin kutsuttiin joukko ammattilaisia, jotka sanoivat ammattimaisesti käsipäivää toisilleen, tekivät sopimuksen mukaan hommia projektin ajan ja saivat siitä maksun. Näinhän sen pitäisikin mennä, mutta onnistuakseen täydellisesti projekti olisi vaatinut myös jotain sellaista, jota ei ole sopimukseen kirjoitettu. Siitä jostakin antavat vihiä vain elokuvan näyttelijät, joista erityisesti Peter Franzén Harjunpäänä ja Sampo Sarkola hyytävänä tuomiontuojana panevat itsensä täysillä likoon. Irina Björklund pusertaa hänkin roolistaan Elisa Harjunpäänä irti enemmän kuin alkuun voisi odottaa. Elokuvan tarina on kohtalaisen suoraviivainen ja roolihahmot vailla monia ulottuvuuksia. Näissä kehyksissä näiden näyttelijöiden panos on aivan uskomaton.
Kirjana Harjunpää ja pahan pappi tarjoaa monimuotoisemman kokemuksen kuin elokuvana. Paljon asioita on jouduttu karsimaan. Silti, kyllä kärjistäen ja elokuvataiteen keinoja käyttäen olisi varmasti ollut mahdollista luoda elokuva, joka olisi ollut jopa Matti Yrjänä Joensuun alkuperäisteosta parempi. Nyt siihen pisteeseen ei päästä, vaikka valkea kyyhkynen lentää keskellä leffan synkeyttä kuin Blade Runnerissa ja sekä Harjunpään kodissa että työssä ihmisten ulkokuori puhuu omaa kieltään kuin Tohtori Caligarin kabinetissa. Yritys on kova, mutta ponnistus menee pieleen ja laskeutuminen tapahtuu pää edellä lumikasaan. Tämä lento on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja komein efektein kuorrutettu. Niinpä, vaikka elokuvan tarina vaatisi ainakin tunnin verran lisää tavaraa henkilöiden luonteiden, keskinäisten suhteiden ja muun oleellisen osalta, sitä voi kehua silti varsin hyvännäköiseksi ja -kuuloiseksi jännityselokuvaksi.
Missä Harjunpää ja pahan pappi oikeastaan menee vikaan? Tyttärensä väkivaltaisesta kuolemasta traumatisoitunut Timo Harjunpää on luonnollisesti tarinan keskeisin hahmo. Vaimonsa hyljeksimä konstaapeli häilyy itseinhon, tuskan turruttamisen ja kirkkaiden kostoajatusten myllerryksessä. Kun elokuvan päähenkilö on niin masentunut ja sekaisin tuskastaan, kuten Harjunpää, maailma hänen ympärillään vääristyy luonnottomaksi varjoksi todellisesta. Jotakin tällaista Saarela ja kumppanit ovat ehkä yrittäneet tavoittaa, tai sitten elokuvassa nähtävä rankka tyylittely on vain rahankiilto silmissä tehtyä ulkomaisten esikuvien apinointia.
Jännityselokuvista onnistuneimmissa keskeisin henkilö on yleensä hyvin tolkuissaan. Jos verrataan esimerkiksi Alan J. Pakulan Klutea (1971) ja Christopher Nolanin Insomniaa (2002), Donald Sutherlandin Klute ja Jane Fondan Bree ovat uskottavampia ihmisinä kuin Al Pacinon unen rajamailla häälyvä Dormer Insomniassa. Onneksi Dormerilla on apunaan sentään Hilary Swankin esittämä Ellie, joka vastaa monessa mielessä sitä, minkä miellämme normaaliksi. Harjunpää ja pahan pappi -elokuva ei tällaista asetelmaa tarjoa. Harjunpään näkökulman rinnalla on ns. pahan papin näkökulma. Se on toki selvänäköisempi kuin Harjunpään pilleripäissään kokema, mutta vaatisi enemmän tilaa kannatellakseen koko elokuvaa.
Mieleltään vinksahtaneen rikollisen näkemys voi olla hankala rakentaa, mutta toisinaan sen vaivan näkeminen tekee elokuvasta ikimuistettavan mielenkiintoisen. Eihän Jonathan Demmen Uhrilampaitakaan (1991) yleensä muistella agentti Sterlingin takia, vaan eristysselliin suljetun tohtori Lecterin vuoksi. Vaikka Peter Franzén tosiaan tekee upeaa työtä pallonsa hukkaavana Timo Harjunpäänä, Sampo Sarkolan eroottisesti latautunut ja enkelimäistä puhtautta säteilevä Johannes Heino on se hahmo, josta tämä elokuva voisi ottaa enemmän tukea. Nyt tyydytään keikkumaan siinä välimaastossa ja hukataan sinänsä hienojen puitteiden ja oivallisten näyttelijöiden tarjoama potentiaali.
Entisiin Harjunpää-filmatisointehin verrattuna tämä teatterilevitykseen tarkoitettu elokuva ottaa audiovisuaalisesti hyvin ison harppauksen suurtuotantojen suuntaan. Harmi vain, ettei sen sisältö ole ihan sitä mitä pinta antaa odottaa.
