Vanha, lepakoiden tutkimiseen erikoistunut professori sekä hänen nuori apurinsa matkustavat syvälle Transylvaniaan, etsimään vampyyreitä. He päättävät yöpyä muutaman yön eräässä majatalossa, jonka löytävät keskeltä ei mitään. Vaikka majatalon asukkaat sekä sen ylläpitäjät kieltävät jyrkästi kaiken vampyyreihin liittyvän, vaikuttavat kaikkialla roikkuvat valkosipulit, majatalossa silloin tällöin vieraileva kyttyräselkäinen tyyppi ja viimeistään majatalon isännän hehkeän tyttären kaappaus kesken kylvyn aika selviltä merkeiltä.
Vampyyrintappajat on varsin mielenkiintoinen genresekoitus. Tai oikeammin tyylilajisekoitus. Se on nimittäin puhdas komedia, mutta sisältää paljon erilaista huumoria. Otetaan vaikka Vaaleanpunaisen pantterin hauskasti tehty törmäilyhuumori, lisätään siihen Chaplinmaista menoa ja ehkä ripaus Mel Brooksia. Lyödään tämä sekoitus perinteisen Hammer-kauhufilkan runkoon, ruskistetaan pannulla ja tarjoillaan valmiina keitoksena nimeltä Vampyyrintappajat.
Ohjaajan pallilla häärii Roman Polanski, joka heittää myös yhden elokuvan päärooleista. Tuotos on miehen kulta-ajalta, 60-luvun lopulta, ja jälki on sen näköistä. Huolellista, ovelaa ja tällä kertaa erittäin hauskaa. Myös Polanskille ominainen, äärimmäisen repäisevä, kutkuttava ja ällikältä lyövä lopputwisti on mukana. Filkan naispääosan vetää kuvankaunis Sharon Tate, Polanskin vaimo, joka murhattiin vain kaksi vuotta elokuvan kuvaamisen jälkeen. Naisella oli lahjoja ja ulkonäköä, mikäli hän olisi saanut elää pitempään, olisi hänestä voinut tulla suurikin tähti.
Kaikenkaikkiaan Vampyyrintappajat – anteeksi, mutta hampaanne ovat niskassani on piristävän erilainen, kieli poskessa tehty hemmetin hauska pläjäys, jonka loppu tosiaan pudottaa katsojan tuolilta. Kyllä Polanski vaan osaa.
