Hollykylän tutustuessa 20-luvulla vallankumoukselliseen äänielokuvaan oli meno julmaa. Ne starat, joille ei saundi sopinut, olisivat mennyttä (esimerkiksi Buster Keatonin ura törmäsi tällöin seinään). Meininki oli niin kaoottista, että hullunmyllystä duunattiin myöhemmin komediakin – hittimusikaali Laulavat sadepisarat.
Don Lockwood (Kelly) ja Lina Lamont (Hagen) ovat ison luokan megatähtiä mykkäfilmeissä. Lehdet kertovat näyttelijöiden rakastuneenkin, vaikka tosielämässä Donnie Linasta viis veisaa. Hän on iskenyt nimittäin silmänsä Kathy Seldoniin (Reynolds), vaikkei mimmi tunnukaan oikein ymmärtävän elokuvan päälle. Äänielokuvan aika koittaa, eikä sen tekeminen ole helppoa – ei ainakaan, kun Lina kuulostaa kituvalta minnihiireltä…
Laulavat sadepisarat on käytännössä hölmönhauska piristysruiske, jonka positiivinen asenne lienee toisesta maailmasta bongattu. Etenkin O’Connor vetää Cosmo Brownina sellaista showta että huhhuh. Elokuvan yleisilme on mukavan 50-lukuisa, värikäs ja innostunut. Leikkaus on aikaansa nähden vauhdikasta ja musiikkinumerot ovat todella näyttäviä. Tarina liikkuu eteenpäin kiitettävää vauhtia, joskin loppusuoran Broadway-visualisointi on ulkoasustaan huolimatta aivan tuskastuttavan pitkä tanssiskene.
Dialogi on runsasta ja terävää, täynnä nokkelaa sanailua. Vaikka leffan huumori onkin suurimmilta osin melkoista pelleilyä, siitä löytyy oma hauska fiiliksensä. Muutama mahtinaurattajakin löytyy, kuten elokuvassa tehdyn elokuvan huonosti synkattu ääninauha. Aiheesta on revitty irti paljon. Musiikki on enimmiltään hyvää, löytyyhän pläjäyksestä se legendaarinen “Singin’ in the rain”-kohtauskin.
Vaikka musikaalit eivät yleensä uppoaisikaan, saattaa Laulavat sadepisarat yllättää letkeydellään iloisesti. Klassikko viihdyttää taitavasti katsojan iästä riippumatta; teinien ja vanhusten lisäksi myöskin meikäläisen kolmevuotias siskontytär on tapittanut steppaavaa Gene Kellyä useasti innoissaan.
