Disneyn Pixar pullauttelee ulos aina silloin tällöin uusia animaatioita. Värikkäät kuvat, koko perheestä jokaiselle jotakin tarjoava käsikirjoitus ja korkea moraali ovat asioita, joita lafka on tarjonnut jo ensimmäisen Toy Storyn ajoista asti.
Autot keskittyy nimensä mukaisesti autoihin. Maailma on inhimillistettyjen nelipyöräisten, ja kärpäsetkin näyttävät siellä siivekkäiltä volkkareilta. Leffan päähenkilön virkaa toimittaa Salama McQueen (Uotila/Owen Wilson), ylimielisesti ruosteisiin tukijoukkoihinsa suhtautuva kilpa-auto. Salama arvostaa aineellista hyvää ja haaveksii tarinan alussa vain ja ainoastaan voittavansa mahtavan Piston Cupin. Mutta sitten (tietenkin) tapahtuu jotakin yllättävää. Matkalla suureen koitokseen kilpuri eksyy Syyläri Cityyn, 1950-luvulla kulta-aikaansa eläneeseen erämaakeitaaseen. Pojun tulee tehtyä sitten vähän tuhoja, kun hän liikkuu varomattomasti pitkin autioita katuja. Ja kun teoista on aina seurauksia, ovat syyläriläiset kohta lukemassa lakia pöyhkeälle vauhtihirmulle.
Elokuvan animointi näyttää eittämättä hyvältä. Autojen konepellit kiiltävät kuin aitojenkin, mutta myös realismin rosoa on nähtävissä siellä täällä. Kun 3D-animointi on näinkin onnistunutta, elokuvan tuotteistus on piirun verran entistä helpompaa. Jokainen rainan hahmoista on niin elävä, että lasten (ja miksei tietysti vähän vanhempienkin) voi kuvitella haaveksivan elokuvan jälkeen ikiomasta Autot-figuurista. Vaikkei lelussa olisikaan henkeä, siinä olisi ainakin yhtä monta ulottuvuutta kuin leffankin autoissa.
Vaikka Autot onkin visuaalisesti jokseenkin onnistunut (teknisesti se ei tarjoa mitään kovin uutta – ralliautokilpailujen uusia kuvakulmia lukuun ottamatta), se ei onnistu olemaan samaan tapaan syvällinen kuin vaikkapa japanilainen Liikkuva linna. Juoni on ennalta arvattavissa, eikä vitseissäkään ole ihan samaa sähäkkyyttä kuin (niin ikään) Pixarin Ihmeperheessä. Jos perheen pienimmät jaksavat seurata opettavaista autourheiluleffaa pari tuntia, hyvä niin. Autot nimittäin yrittää kaahailun sivussa viestiä, että vanhaa ja vanhempia tulisi kunnioittaa ja vaalia. Ja ettei se kimaltavinkaan pysti ole välttämättä kovin kummoinen saavutus. Pari tuntia on kuitenkin pitkä aika…
Elokuvan suomalaiset ääninäyttelijät ovat saaneet jauhettavakseen dialogia, joka ei varsinaisesti onnu tai kangistu hahmojen huulilla (lue: puskureilla). Se ei kuitenkaan ole sisällöllisesti niin rikasta kuin saattaisi toivoa. Alkuperäistekstiä kuulematta on vaikea sanoa, onko vika lopulta käännöksessä vai originaalissa. Kotimaisista äänistä voi sen sijaan mainita, että Mika Häkkisen ääninäyttely Kunkkuna on melkein niin elotonta kuin odottaa voikin. Toisin sanoen, ainakin mies yrittää, mutta vaikeaahan homma ei-ammattilaiselle on. Onneksi osassa ei sentään kuulla Kimi Räikköstä. Yleisesti ottaen suomalaiset äänet eivät tietenkään pilaa elokuvaa. Silti, jos valinnan mahdollisuus on, alkuperäisversion autot hyrisevät varmasti mielenkiintoisemmin; ajatella, kilpa-ajajanakin tunnettu näyttelijäveteraani Paul Newman klassikkoauto Doc Hudsonina (sic!)… Tai komedienne Katherine Helmond Lizzienä. Jo pelkästään näyttelijälista kohottanee originaalin tasoa.
