Ensin on sanottava, ettei minulla ole sinänsä mitään sitä vastaan, jos klassikkoelokuvasta väännetään uusversio. Kukapa täysin huonoa päivitystä siitä lähtisi tietoisesti tekemään? Eipä sekään haittaa, että kyseinen tulkinta yrittää lisätä saman tittelin alle jotain uutta. Kahden identtisen elokuvan tuottaminenhan on järjetöntä. Kun kyseinen remake kuitenkin saavuttaa pyhäinhäväistyksen tuntomerkit, ja lisäykset ovat aivan käsittämätöntä tuubaa, alkaa väkisinkin nähdä punaista. Näin kävi Jeremiah S. Chechikin ohjaaman Pirullisten (1996) kohdalla. Henri-Geroges Clouzot’n alkuperäisversio (1955) oli hiljalleen ja hellävaroin tunnelmansa rakentava ja katsojan – yhdessä hahmojen kanssa – hermoromahduksen partaalla ajava mallikelpoinen trilleri. Tämä Chechikin päivitys sen sijaan ajaa pillerikuurille vallan toisista syistä. Giganttisen huonojen ratkaisujen edessä tekisi mieli nimittäin tehdä samlowryt, ja paeta tämä maailman inhaa todellisuutta oman pääkopan luomusten lumoihin.
Leffassa kaksi sisäoppilaitoksen naisopettajaa Nicole ja Mia (kylmähermoinen Sharon Stone ja epävarma Isabelle Adjani) päättävät murhata Mian tyrannimaisen miehen Guyn (Chazz Palminteri, joka muuten vetää järkyttävän tylsän roolin yksi-ilmeisen kusipäänä, josta ei yksinkertaisesti löydy piirrettä, johon joku olisi voinut edes teoriassa koskaan rakastua). Ukko hukutetaan Nicolen omistamalla asunnolla, ja ruumis päätyy oppilaitoksen uima-altaan pohjalle, josta se mystisesti katoaa. Pian alkaa ilmaantua merkkejä siitä, että joku tietää naisten puuhista. Lisäksi kuvioita saapuu hämmentämään rivakka naisetsivä (Kathy Bates).
Leffan alkuasetelmat ovat siis melko herkulliset. On tosin melko uskomatonta, kuinka trillerin ainekset lässähtävät käsiin tuskastuttavan toistaitoisella toteutuksella. Mitään hienovaraista Chechikin Pirullisista ei todellakaan löydy, vaan jokusesta aavemaisesta kuvasta huolimatta tapahtumat kerrotaan alleviivaten: joko ylipäänsä melko tönkön dialogin turvin tai kehonkielellä ylilyöden. Mieltä raastavat epävarmuuden hetket ovat poissa, ja tilalla on heikolla tahdituksella etenevä jääräpäisyys, jossa hetkeen ei osata tarttua. Jotain syvälliseen viittaavaa mielen mittelöä yritetään Mian nunnataustasta kehittää, mutta lopputulos on lähinnä tahatonta komediaa.
Näkyvin lisäys elokuvaan sitten Clouzot’n version on voimakas panostaminen seksuaalisuuteen. Tarkoituksena on kai luoda jonkinlaisen eroottisesti latautuneen trillerin tunnelmaa, mutta kyseiset hetket ovat niin irtonaisia, teennäisiä ja naurettavia että hankala niitä on vakavissaan ottaa. Seuraa kuusi esimerkkiä aiheesta: 1) Ensimmäinen asia, jonka opimme Miasta, on se että hänellä on heikko sydän. Tämä selviää siitä, että hän saa sairaskohtauksen. Kaikista maailman hetkistä tämä tapahtuu juuri silloin, kun hän on kylpyhuoneessa. Alasti. Ilmeisesti vain odottamassa sydänkohtausta. Alasti. 2) Nicole ja Mia ovat matkanneet ensin mainitun omistamalle asunnolle. Nicole ehtii vaihtaa pari sanaa vuokralaistensa kanssa. Talossa asuvan pariskunnan emäntä vaihtaa vuokranmaksupuheet kaksimielisyyksiksi kolmessa sekunnissa, eikä isäntä yritä peitellä minne tuijottaa. 3) Erään leffan ydinhetken aikana Mia on opettamassa. Kun tärkeitä asioita tapahtuu hahmoille, miksi ihmeessä taustalle on ängetty vanha opetusvideo puberteetti-iän tuomista muutoksista? 4) Sharon Stonen pukeutumistyyli. Mukaan lukien se, mitä oppitunneilla hänen yllään nähdään. 5) Seksistähän ne naiset vain puhuvat. 6) Ehdittekö jo epäillä, etteikö mukana olisi tarpeettoman turhaa seksikohtausta? Ja hah!
Oikeastaan elokuvan alkupuolisko ei ole vielä kovin huono. Mitään perustrilleristä poikkeavaa vain ei ehdi vielä tapahtua, ja toteutus on välillä melko innotonta. Kun elokuva kuitenkin ehtii jälkimmäiselle puoliskolleen, trilleripiirteet alkavat kadota tyystin. Toisaalta olemassa olevat ainekset jätetään omilleen, toisaalta uusia ei jalosteta kovinkaan pitkälle. Edes tapausta penkovan etsivän ilmestyminen ei saa juurikaan vipinää kuvioihin. Sen sijaan elokuvassa aletaan keskittyä Nicolen ja Mian suhteeseen, joka alkaa kiehua ja kehittyä oudossa tilanteessa. Ikävä kyllä hahmot, heidän mörisemä karsea dialoginsa ja heidän tekonsa eivät asetu millekään loogiselle jatkumolle. Esimerkiksi Nicole paljastaa Mialle, että hänen osamotiivinaan murhaan oli iso tukku rahaa, jonka hän löytää vasta murhan jälkeen. Epäuskottavilta tuntuvat myös Kathy Batesin esittämän etsivän toimet. Bates tarjoaa roolissaan mukavaa jämäkkyyttä, mutta tapauksen suhteen hän pääsee eteenpäin vain uskomattomien päättelyketjujen kautta. Niiden hallitseminen ei toki vaadi Mensan jäsenyyttä – käsiksen lukeminen etukäteen riittää. Yleisestikin elokuva tuntuu unohtavan hahmojen todellisen tietopohjan ja roolin useassa kohtauksessa.
Erityisen outoja asetelmassa ovat pienet ongelmat, joita Nicolen ja Mian tielle ripotellaan vain, jotta ne voitaisiin ohittaa olankohautuksella. Kun tilanne näyttää eskaloituvan ja kahden naisen peli paljastuvan, siirrytään vain yks’kantaan eteenpäin. Kovin uhkaavaksi tilanne ei vielä ennen ruumiin katoamista kehity, sillä lähelläkään uhkaavaa eivät tilanteet pääse. Ainoa todella uhkaava tekijä on murhaajattarien epäluonteva käytös, johon kukaan ei kuitenkaan tunnu kiinnittävän huomiota. Yleisestikin hahmojen älykkyystaso, käytös ja luonteenpiirteet alkavat pikku hiljaa muuttua sillä pohjalla, mitä kukin kohtaus heiltä vaatii.
Vaan pahin on vielä edessä. Mitenköhän typerästi ajelehtiva elokuva hoitaa lopputwistin, joka oli jo alkuperäisessä elokuvassa kunnianhimoinen koetinkivi? Noh, ensin mehukkain osa kerrotaan etukäteen, jolloin ikoninen kauhukohtaus Clouzot’n leffan lopusta muuttuu tapahtumaksi muiden joukossa. Sitten kikkailua jatketaan epätodennäköisin kääntein, jotka vievät pois pohjan elokuvan ensimmäiseltä puoliskolta. Lopun kai pitäisi kuvata särmikkäästi Nicolen ja Mian välille muodostunutta suhdetta, mutta tapahtumien ylilyöty luonne ja jatkuvien seksuaalivihjailujen tuottamat lesbotulkinnat korkeintaan antavat aihetta juosta sekoboltsiosastolle ja lujaa. Pari erinomaista tahatonta naurua kruunaa sopivalla tavalla rikollisen huonon elokuvan, joka hukkaa herkullisen lähtöasetelmansa masentavalla tehokkuudella. Tämä saavutetaan keskiverto-ysäritrillerin tasapaksuudella, ja aikaansaannos itsessään riittää todistamaan ihmisen luontaisesti pahaksi olennoksi.
