Henri-Georges Clouzot’a on kutsuttu ”Ranskan Hitchcockiksi”. Nimityksen oikeutus selviää kertalaakista katsoessa Pierre Boileau’n ja Thomas Narcejacin romaanin pohjalta filmattua Pirullisia, sillä kyseessä on melkoisen hitchcockilainen leffa. Vahvan tunnelman ja jumalallisen kuvauksen lisäksi asetelma lähtee liikkeelle jännityksen mestarille tutusta aiheesta – rakkaudesta ja sen puutteesta. Huhu kertoo, että myös Hitchcock oli kiinnostunut tarinasta ja myöhästyi filmausoikeuksien ostamisesta vain parilla tunnilla.
Pienen, pariluokkaisen ranskalaisen sisäoppilaitoksen omistaja Christina Delasselle (ohjaajan vaimo Véra) ei todellakaan ole onnellisissa naimisissa. Aviomies, koulun rehtorin Michel (Paul Meurisse) on tiukka niin avioliitossa kuin koulussakin. Yhdessä toisen opettajattaren, niin ikään Micheliin viileästi suhtautuvan Nicolen (Simone Signoret) kanssa Christina lopulta päättää murhata miehensä. Ukko houkutellaan Nicolen asuntoon huumattavaksi ja hukutettavaksi, ja pari lavastaa tapauksen onnettomuudeksi – ja tämä on vasta juonen rauhallista alkupäätä. Luvassa on sellaista käännettä, ettei katsoja voi tässä vaiheessa aavistellakaan, mihin on joutumassa.
Elokuva tarjoaa hyvin monipuolisen tunneskaalan. Mukana on draamaa epäonnisesta avioliitosta, pilkuntarkkaa rikostarinaa ja syyllisyydentuntoa, kunnes jälkimmäisen tunnin aikana syöksytään kohtauksesta toiseen piinavammaksi muuttuvaan jännitykseen, joka yltyy lopulta suoranaiseksi kauhuksi. Jokaisen viiden edellä mainitun aiheen parissa Clouzot tarjoaa taidonnäytteitä mestarin elkein. Esimerkkinä käy Christinan viimeinen keskustelu Michelin kanssa, jonka aikana myrkytetty viinapullo on asetettu pöydälle syrjään sananvaihdosta, mutta huojuu silti kaiken keskipisteessä. Yhtä huikeasti syyllisyydentuntoa kuvastaa hukkumiskuoleman lavastamista seuraavat tapahtumat, kun Christinan keskittymiskyky herpaantuu kerta toisensa jälkeen hänen odottaessaan jonkun löytävän ruumiin.
Pirulliset on huomattavan vakava elokuva. Koulumiljöössä todistetaan kolttosia ja iloisia pihaleikkejä, mutta tämä riemu ei ymmärrettävästi tartu opettajattariin. Murha ei naurata. Epävarmaa Christinaa esittävä Clouzot ja tiukkahermoista Nicolea tulkitseva Signoret pelaavat uskomattoman hyvin yhteen toistensa vastapooleina. Tämä vastakohtaisuus nousee tärkeäksi elementiksi, kun naisten käsitykset parhaasta toimintamallista alkavat erota yhä jyrkemmin toisistaan. Sivusta ihmettelevistä miesopettajista ei ole tarinaa kuljettaviksi hahmoiksi. Mieshahmoista tärkeydellään Michelin tasolle yltää vain eläköitynyt poliisi Alfred Fichet (Charles Vanel), joka saapuu tarinaan loppupuolella. Hän asettaa naiset aivan uuden tilanteen eteen, mutta toisaalta tuo mukanaan kenties ainoana hahmona myös pientä kevennystä kiristyvätunnelmaiseen asetelemaan. Fichet’stä on vielä sanottava sen verran, että Columbon inspiraatoita ei tarvitse tämän kauempaa hakea.
Se, mikä Pirullisista kuitenkin tekee rikollisen hyvän jännärin, on kuvaus. Piinaavasti kehittyvä tapahtumaketju on purkitettu erinomaisesti. Esimerkillisesti valon ja varjon avulla pelokasta tunnelmaa nostava Clouzot vie katsojan hienosti Christinan kananlihaiselle iholle ja aavemaisten tapahtumien näennäisen mahdottomuuden kanssa kamppailevaan heikkohermoiseen mieleen, joka luhistuu entistä pahemmin ja pahemmin elokuvan edetessä. Pirulliset on niitä mustavalko-elokuvia, joita on yksinkertaisesti mahdoton edes yrittää kuvitella väreissä ilman, että sen teho laskisi. Clouzot osaa hyödyntää mestarillisesti mustavalkoisuutta valaistuskysymyksissä, ja uhkaava varjoilla leikittely onkin se viimeinen niitti, joka tarvitaan muurilla eristetyn koulualueen muuttamiseksi todelliseksi kauhutaloksi.
(Kappalessa spoileri loppukohtauksen sisällöstä. Lukekaa omalla vastuulla.) Loppupuolella käsinojiin todella tarraa kiinni. Tarjolla on kylpyammeeseen liittyvä kohtaus, jota ei voi pesemiseen liittyvän elementin ja koko elokuvan ajan mukana pyörivän hitchcockismin vuoksi olla vertaamatta Psykon suihkukohtaukseen. Kirjaimellisesti henki salpautuu, sydän pysähtyy ja silmät putoavat päästä. Tarinan mukaan eräs mies valitti Hitchcockille, että nähtyään Psykon hänen tyttärensä ei uskaltanut mennä suihkuun, ja Pirullisten näkemisen jälkeen kieltäytyi myös menemästä kylpyyn. Vanha kunnon Hitch käski jutun mukaan lähettää tytön kuivapesulaan, mutta tämän kaskun tarkoituksena oli lähinnä ilmaista, ettei näiden kahden elokuvan vertaaminen ole todellakaan höttöistä puhetta.
Ikävä kyllä kaiken tämän jännityksen ja ylistyksen jälkeen täytyy todeta, että perinpohjaisenkin pyörittelyn jälkeen loppuratkaisu tuntuu rysähtävän Metsähallituksen tontille. Loppuselvitys saattaa tuntua hieman töksähtävältä iskiessään naamalle kuin märkä hansikas, mutta ainakaan ei tarvitse kuunnella selostusta voiceovereilla ja takaumilla höystettynä. Lopussa ei todellakaan paljastu mikään kovin simppeli kaavailu, ja koulun lukittu rautaporttikin on kai vaihtunut kahden viimeisen kohtauksen välillä pyöröoveen. Vaikka katsojille tarjottava paljastus ei tuntuisikaan absurdilta, sellainen on elokuvan viimeiset 30 sekuntia. Tarkoituksena oli kai saattaa katsoja vielä kerran varpailleen ennen valojen syttymistä, mutta kikka on kyllä kaikin puolin typerä, turha ja mihinkäänkantamaton. Vaikka yhteensä noin minuutin mittainen ihmetys lopussa on pieni hinta 113 minuutin täydellisyydestä, nuo 60 sekuntia maksavat elokuvalle puolikkaan tähden. Tästä huolimatta kyseessä on mallikelpoisesti katsojaa piinaava trilleri, jota ei kannata jättää väliin.
