Blue Velvet pitkästä aikaa. Edellinen katsomiskerta ajoittui aikaan ennen Twin Peaksia, ja muistikuvat leffasta olivat hataria. Outo ja ihmeveikkoja täynnä, siinä päällimäiset muistot filmistä.
Nyt katsottuna, Twin Peaks ei voi olla vaikuttamatta asenteeseen. Osittain sama näyttelijäkatras ja yhtäläinen musiikki harhautti pahasti ajatukset Tv-sarjaan, yksityiskohdista puhumattakaan. Edellä mainitut jutut lienevät osa Lynchin tavaramerkkiä joten niellään ne, ja koitetaan suhtautua Blue Velvetiin omana juttunaan.
Tarina alkaa korvan löytymisestä niityltä. Eri vaiheiden jälkeen mukaan on saatu kapakkalaulajatar, sadisti, poliisin tytär ja joukko muita kummallisia hahmoja. Taustalla on muutama murha ja pussillinen pulveria. Kaiken tämän keskellä taiteilee nuorimies teini-ihastuksen ja hieman kokeneemman naisen välillä, samalla ratkoen korvamysteeriä. Ja kun koko sopan keittäjänä on David Lynch, ainekset ovat valmiina omintakeiseen seokseen.
Lynchin mielestä ei ole komiikkaa jos joku liukastuu banaaninkuoreen, vaan se että joku törmää täyttä ravia tiiliseinään, ottaa uuden vauhdin naama sohjona ja juoksee uudelleen tiiliseinää päin. Näin hän vakuuttaa kirjassaan ja sama asenne näkyy läpi Blue Velvetinkin. Poikkeukselliset kuvakulmat, aluksi irrallisilta tuntuvat välikuvat ja äärimmäiset roolihahmojen reaktiot ovat Lynchiä itseään. Eikä David vieroksu veriroiskeitakaan. Jos naista lyödään, niin kohta verestävä suu on kattaa koko ruudun.
Kokonaisuutena Blue Velvetin tunnelma on ahdistava. Tummat sävyt, hitaasti laahaava musiikki ja Isabella Rosselinin hahmon kärsimys, eivät voi olla saamatta reaktioita aikaan. Koko ajan odottaa, että tulisi joku tolkku hommaan ja pääsisi edes filmin pahis päiviltä. Jotta hämmennys olisi täydellinen, väliin tyrkätään kuvia perheidyllistä, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Pirun Lynch, kyllä läjän oot päästänyt.
Leffasta ei voi kertoa kattavasti, se pitää nähdä. Siitä pitää tai sitten ei.
