Tällä elokuvalla on minulle jonkinlaista tunnearvoa, koska muistan vielä kun minä ja pikkuveljeni olimme ainoat katsojat elokuvateatterissa tämän pyöriessä kankaalla. Se oli erittäin pysäyttävä kokemus, mutta nyt myöhemmin katsottuna ei se niin hyvä ollutkaan.
Gillyllä (Chris Klein) menee hyvin. Hän etsii äitiään ja on rakastunut hänen unelmatyttöön Jo:hon (Heather Graham). Sitten kaikki romahtaa ja parin välille tulee ero yhdestä erittäin oudosta syystä, mutta puolen vuoden kuluttua Gilly päättää saada unelmiensa tytön takaisin itselleen ja siinä häntä auttaa Orlando Jonesin näyttelemä jalaton lentäjä, Dig McCaffrey.
Ei voi olla totta on erittäin typerä elokuva. Se on törkyveljeksinä tunnetujen Farrelyjen tuottama, mutta ei ohjaama. Ohjauksesta vastaa ennen veljesten apulaisena toiminut James B. Rogers. Farrellymaista ilkeyttä ja härskejä juttuja on mukana, mutta veljesten ohjausten omaava lämpö puuttuu. Tästä puuttuu taito esittää jutut hauskalla ja oikealla tavalla. Silti tämä on sen verran härskiä tavaraa, että kyllä tällä ainakin parit naurut aikaan saa. Pissa-, kakka- ja alapäähuumoria virtaa ruutuun aivan täysillä.
Farrellyjen tapaan tässä nähdään eläimiä ja vammaisia. Vammaisille kuuluu veljesten mielestä nauraa ja eläimiä rääkätä. Vammaisuutta tarjoaa Richard Jenkinsin hyvä roolisuoritus Jo:n isänä. Eläiminä ovat tällä kertaa kissa ja muutama lehmä. Eräässä elokuvan kohtauksessa voimme nähdä jopa Gillyn käden lehmän takapuolessa.
Heather Graham on taitava näyttelijä, mutta tämänkaltaiset tusinakomediat tuovat ikävää mainetta. Chris Klein esittää tapansa mukaan täyttä nössöä, Orlando Jones on hauska, aikaisemmin mainittu Jenkins vetää myös loistavan roolisuorituksen ja Sally Field esittää hyvin Jo:n ahnetta ja kieroa äitiä. Rogers ohjaa elokuvansa vauhdikkaasti, mutta jättämällä kokonaan hyvän maun pois. Särmää olisi saanut olla enemmän. Hepunhan debyyttihän tämä vasta oli. Toivottavasti jätkälle tulevaisuudessa vielä taitoakin kertyy.
Ihan hauskahan tämä on, mutta tästä puuttuu taitoa. Muutaman katselukerran ansaitseva pläjäys kumminkin on kyseessä. Huonon maun puolella liikutaan melkeinpä koko ajan vaikka välillä pehmoillaankin. Elokuvan ilkeämielisyyttä oltaisiin saatu vähentää niin pisteitä tulisi ehkäpä jopa puolikas enemmän. Nauraa kyllä saa jos omaa hieman lapsenmielisyyttä ja lisäksi kourallisen ilkeämielisyyttä. Joidenkin mielestä tämä voi olla pilkkaava vammaisia kohtaan, mutta niinhän tämä onkin. Kannattaa katsoa loppuun jo sen viimeisen vitsin takia. Lopussa voi joko nauraa ja kovaa tai sitten oksentaa.
