Ohjattuaan mieltä riivaavan ja katsojalle pähkäilyn aihetta tuoneen elokuvan Spider, ohjaaja David Cronenberg päätti siirtyä suoraviivaisempaan linjaan. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2005 ilmestynyt A History of Violence on Cronenbergin elokuvista suoraviivaisin ja ehkäpä jopa simppelein ja helpoiten avautuva.
Elokuvan alussa kaksi miestä yrittää ryöstää paikallisen pikkukylän kahvilan. Kahvilan omistaja, Tom Stall (Viggo Mortensen), onnistuu estämään ryöstäjien aikeet. Tomista tulee nopeasti kaupunkilaisten sankari ja televisio pyörittää joka kanavalla uutista pienen kuppilanomistajan sankariteosta. Tapaus kirii myös pahamaineisten gangsterien Carl Fogartyn (Ed Harris) ja Richie Cusackin (William Hurt) korviin. He väittävät Tomin liittyvän väkivaltaisesti heidän menneisyyteensä ja että tämä leppoisa kuppilanpitäjä ei olekaan sama mies, kuka hän väittää olevansa. Tomin täytyy suojella perhettään tilanteessa, jossa väärinkäsityksiin ei ole varaa, eikä estämättömältä väkivallalta voida välttyä.
A History of Violence ei vaadi tarkkaavaiselta katsojalta minkäänlaista aivojen käyttöä. Juoni on selvä, ellei jopa varsin simppeli. Tarina kulkee sulavasti, kuin pyörän öljytty ratas, ja katsojalle paljastetaan kaikki kortit lopussa, eikä mitään jätetä epäselväksi. Palapelimuotoisen tarinan palaset alkavat tarinan edetessä hiljalleen loksahtamaan paikoilleen ja mystisimmätkin salaisuudet alkavat valkenemaan katsojalle. Valmiiksi tiivistunnelmainen homma tiivistyy komeasti twistaavaan loppuratkaisuun, joka on paikkapuolisesti järisyttävä, mutta samalla kuitenkin hiljainen ja pohdiskeleva. Varsinkin dialogiton loppukohtaus, hiljaisella, surumielisellä musiikilla sävellettynä on liikuttavan kaunis.
Ohjaaja Cronenberg yhdistelee komeasti väkivaltaa ja katumuksen tunnetta hauraaseen ja hentoon tunnemaailmaan. Lisäksi Cronenberg pistää katsojan miettimään. Mitä jos rakastamasi kumppanin vaatekaapissa olisi luurankoja ja salaisuuksia joista et haluaisi tietää? Melkeinpä kaikkiin Cronenbergin elokuviin musiikin säveltänyt Howard Shore tekee alati salaperäiselle tunnelmalle sopivan musiikin taustalle, joka on paikoittain sykettä nostavan nopeatempoista taikka korvia hivelevän kaunista melodiaa. Tarinan erilaiset ja kiehtovat henkilöhahmot ovat elokuvan parhainta antia. Päähenkilöön, Tom Stalliin olisi katsojankin helppo samaistua. Mukavaa perhe-elämää viettävä rauhallinen mies, joka muuttuukin perheensä ollessa vaarassa, charlesbronsonmaiseksi tappajaksi, joka ei sääliä tunne. Ja kiitos Cronenbergin nerokkuuden, katsoja ei tiedä onko sankarimme vain vihainen mies, joka turvautuu tarpeen tullen väkivaltaan, vaiko menneisyydessäkin jo väkivaltainen mies, jolle tappaminen on kuin toinen luonto? Tätä kysymystä miettii myös Tomin vaimo Edie (Maria Bello), jonka luottamus miestään kohtaan alkaa hiljalleen romuttua väkivaltatekojen kasvaessa. Teini-ikäinen poika Jack (Ashton Holmes) hämmentyy isänsä toimista, ja yrittää samalla painia omien ongelmiensa kanssa. Perheen nuorin, Sarah Stall, (Heidi Hayes) ei vielä väkivaltaisesta maailmanmenosta ymmärrä ja on sympaattisen sinisilmäinen koko tarinan ajan.
Viggo Mortensen tulkitsee upean aidosti ja tunnekohtaisesti Tom Stallia. Monipuolinen Viggo esittää yhtä aidontuntuisesti Tomin molempia puolia, herkkää isähahmoa, kuten myös kylmäveristä tappajaa. Vaimo Edietä esittävä Maria Bello on aidosti järkyttynyt ja hämmentynyt vaimo, joka haluaisi pystyä luottamaan mieheensä ja palata normaaliin elämään. Myös lapsia esittävät Ashton Holmes ja Heidi Hayes tekevät mukiinmenevät roolisuoritukset, josta ei oikein mitään erikoista voi bongata. Gangsteri Carl Fogarta esittävä Ed Harris loistaa tuttuun tapaansa ja nostaa katsojan selkäkarvat pystyyn kylmällä äänensävyllään josta huokuu tekopyhä lempeys ja teeskennelty ilo. Pääjehu Richie Cusackia esittävä William Hurt vilahtaa kameran edessä harmittavan vähän. Miehen karismaattista näyttelyä olisi halunnut nähdä enemmänkin.
A History of Violence on kauttaaltaan onnistunut kokonaisuus, joka kiskaisee katsojan kiehtovaan menoonsa, koko lyhyen kestonsa ajaksi. Pieni kliseisyys ja ennalta-arvattavuus himmentävät hiukan loistoa kirkkaasti kimmeltävän tähden päältä, onneksi ei kuitenkaan kovin merkittävästi. Pistää katsojan miettimään väkivallan tarpeellisuutta ja todistaa että menneisyyden haudatut salaisuudet, eivät pysy aina haudattuina.
