10-vuotias Mélanie on valmistautunut Pariisin konservatorion koesoittoon todella ahkerasti. Kaiken piti mennä hyvin, ja olisi mennytkin, ellei tuomariston johtaja rouva Fouchécourt olisi alkanut kirjoittamaan ihailijalleen nimikirjoitusta kesken Mélanien soiton. Miten joku voikin olla noin välinpitämätön?! Tyttöparan hermot pettävät ja esitys menee pilalle. Hän on armoton itseään kohtaan ja lopettaa pianonsoiton kokonaan.
Katkeruus ja kostonhimo vievät tätä elokuvaa eteenpäin. Koesoitosta on kulunut useita vuosia, kun näemme Mélanien seuraavan kerran. Hän saa harjoittelijan paikan herra Fouchécourtin lakitoimistosta ja eikä aikaakaan, kun hän on matkalla kohti perheen maaseutukartanoa. Herra ja rouva Fouchécourtilla on poika, jota Mélanie tuli hoitamaan. Nuori nainen on sen verran miellyttävän oloinen, että koko perhe tykästyy häneen hyvinkin nopeasti.
Tästä alkaa koston suloinen, mutta hyvässä, rauhallisessa tempossa etenevä kierre. Mélanie hillitsee itsensä niin hyvin, että pääsee lähemmäksi perhettä ja lopulta rouva Fouchécourtin sivunkääntäjäksi. Rouva on tekemässä paluuta konserttilavoille, eikä se ole helppoa. Hän turvautuukin Mélanien auttavaan käteen, saadakseen tytöstä tukea.
Pianistin sivunkääntäjä on hieno ja nerokas elokuva. Sen rytmi on verkkainen, mutta pinnan alla kytee koko ajan. Déborah Francois on hyytävän tyyni Mélanien roolissa. Voi vain vierestä katsoa kuinka hän kietoo vienolla hymyllä koko perheen sormensa ympärille. Miellyttävää nähdä näin vähäeleistä, ja silti erittäin selkeää näyttelijäntyötä. Vaikka tyttö on tyyni ja rauhallinen, kuin viilipytty hänen silmänsä kiiluvat siihen tyyliin, että voi vain jännityksellä odottaa mitä tuleman pitää. Myös elokuvan toinen upea nainen tekee loistavaa työtä. Catherine Frot rouva Fouchécourtina on paljon enemmän, kuin voisi olla. Hän ei ole vain kalsea nainen, joka etsii lämpöä ja tukea. Frot myös tulkitsee kaikki tunteet todella uskottavasti. Elokuvan miehet jäävät pelkiksi statisteiksi näiden naisten rinnalla.
Elokuvan intensiteetti on niin vahva, että se tuntuu jopa yhdeltä hahmolta, ilman sitä ei elokuvasta jäisikään mitään jäljelle, tai ainakin se olisi erittäin tylsä. Pianistin sivunkääntäjä ei ole elämää suurempi teos, mutta omassa lajityypissään se on erittäin kiinnostava löytö, joka pitää otteessaan alkuteksteistä viimeiseen nuottiin asti.
