Kuten samuraielokuviakin, myös sairaaloihin ja sairaanhoitoon liittyviä leffoja löytyy Akira Kurosawan filmografiasta enemmän kuin yksi. Punaparta kuuluu jälkimmäisten joukkoon. Se ei ole hauskinta ja toiminnallisinta Kurosawaa, muttei missään nimessä ohjaajan tuotannon tylsintäkään päätä.
Nuori, vasta opintonsa päättänyt tohtori Yasumoto (Kayama) päätyy vasten tahtoaan tohtori Niiden alias Punaparran(Mifune) sairaalaan töihin. Yasumoto tahtoisi hyödyntää hienoja oppejaan rahakkaammissa puitteissa, mutta vanha tohtori Niide katsoo pojalle paremmaksi paiskia hommia köyhälistön kanssa. Yasumoto panee hanttiin ja kapinoi yrmyä Punapartaa vastaan, kunnes ympäristö ja sen ihmiset tuovat uutta sisältöä nuoren höyrypään elämään.
Punaparta ei mustavalkoisena ja pituutensakin vuoksi ole erikoisen viihdyttävä elokuva – ei ainakaan siinä tapauksessa, jos siltä odottaa ryskyviä mittelöitä ja taukoamatonta sanailun ilotulitusta. Silti sitä ei voi myöskään pitää elokuvana, jonka äärestä olisi helppo poistua noutamaan apetta milloin vain, taukonappia painamatta. Tarina imee sisäänsä. Elokuvassa on niin monta mutkaa, ettei sen seuraaminen kerta kaikkiaan onnistu puolitehoisesti. Tässä on samalla sen suurin ongelma; jos ohjaaja haluaisi saada jonkin tärkeän viestin välitettyä yleisölleen, eikö hänen pitäisi silloin sanoa sanottavansa selkeästi ja lyhyesti?
Vaikka leffa on opettavainen, Kurosawa ei suuremmin äidy tällä kertaa saarnaamaan. Mielenkiintoa pitää tietysti lisäksi yllä (taas) roolissaan loistava Toshiro Mifune. Hänen Punaparrassaan on everstimäistä ärjyä lempeyttä, joka huumaa katsojan tuossa tuokiossa puolelleen. Mifunen rakastettavan hahmon varjosta puskee päätään esiin Yuzo Kayama, joka on oikeastaan melkein yhtä hyvä, muttei heikomman roolinsa vuoksi pysty keräämään samanlaista sympatiapisteiden määrää kuin Mifune. Koko kestonsa aikana Punaparta tarjoaa niin iloa kuin suruakin, kuten kunnon draaman pitääkin. Jos leffa ei miltään tuntuisi, se olisi täysi turhake.
